Voit kuunnella tämän blogikirjoituksen myös podcast-jaksona Positiivinen vanhemmuus-podcastista >>

Mitä tekisit, jos et voisi epäonnistua? – haastattelussa Tommi Lähde

Moikka,

Tänään päästään keskustelemaan aiheesta, mitä tekisit jos et voisi epäonnistua. Vieraana on mulla täällä tänään Tommi Lähde, the other danish guy -alusvaatemerkin perustaja. Tervetuloa!

Kiitos, kiva kun pyysit.

Olen muutaman vuoden seurannut, ja varmaan moni muukin, the other danish guyn hauskaa ja omalaatuista ja rohkeaa mainontaa. Kukaan ei ole varmaan voinut välttyä niiltä telkkarissa ja lehdissä ja itse olen aina ajatellut, että tuolla takana täytyy olla hyvä tyyppi.

Hetki sitten luin kirjaa Supervoimani ADHD ja siellä mainittiin, että sulla on diagnosoitu add muutamia vuosia sitten, näin aikuisiällä. 

Joo, pitää paikkansa. Sari-Marika (kirjan kirjoittaja) on mun vanha työkaveri ja muisti sitten jostain menneisyydestä mut ja kysyi, että haluanko kertoa siitä ihan näin julkisesti. Mä olin saattanut sen jossain haastattelussa aiemmin mainita, että tällainen kävi.

Sari-Marikan kanssa aika paljon puhuttiin sitä, et mitä se on, kun se nähdään aika negatiivisena asiana useinkin. Ja sanoin, että “miks ei, et voin mä siihen sen mun lyhyen tarinan antaa”. Et se tarinahan on paljon pidempi. 

Mä olin 48, kun mulla diagnosoitiin tää ja en mä edes tiennyt, et mulla sellainen on. Mä olin vaan pitänyt niitä sellaisina piirteinä, mitä minussa on, niin kuin näin onkin. Mutta ne haitat tai se kärsimys… kärsimys nyt on aika voimakas sana, mutta sellaiset ikävämmät piirteet siitä add:sta, niin olin ne vain silleen hyväksynyt, että mä oon nyt vain tällainen. Miks mä aina jotenkin ajaudun ja päädyn kummallisiin tilanteisiin? Miks mun elämä tuntuu eräällä tavalla kiertävän kehää, että samat huonot jutut toistuu?

Olishan se kivaa sanoa, et “kun mulla on nyt tää add, niin mä oon tällainen”. 

Ei se tietenkään kaikkea selitä, enkä mä sillä pysty selittämään sen diagnoosin jälkeen oikein enää yhtään mitään. Mä en enää pysty oikeuttaan sillä mitään. Olishan se kivaa sanoa, et “kun mulla on nyt tää add, niin mä oon tällainen”. 

Mutta aika moni asia sai selityksen siinä vaiheessa kun se diagnoosi tehtiin. Se ei ollut mikään päivän juttu, et käydään psykiatrian erikoislääkärillä ja se sanoo, et sulla on add. Muistaakseni se kesti 8 tuntia. 8 erillistä tuntia istuin psykiatrian erikoislääkärin kanssa ja juteltiin. Hän poissulki erilaisia muita vaihtoehtoja, ennen kuin tähän päädyttiin. Että se on varmaan se kliininen lähestymistapa, kun diagnosoidaan.

Siinä oli eka kysymys, että “miksi tulit tänne”? Et “miksi nyt”? “Miksi tämä asia on sulle nyt tärkeä?” “Miksi haluat tietää nyt, että onko sulla add?” Mä vaan sanoin, että: “Kun tässä nyt on ollut kaikenlaista. Tässä on ollut aika värikäs elämä ja kirjavat pari edellistä vuotta, johon ajankohtaan liittyi myös tämän yrityksen perustaminen ja alkuvaiheen yltiöpäiset, uhmakkaat sekoilut ja täydellinen syöksykierre. Ne oli niin rajuja ne vaihtelut”.

Kun luin tyttäreni neuropsykologisten testien tuloksia, mietin, et “täähän voisin olla vaikka minä”!

Ja kun mun tyttärellä oli ollut haasteita tai suoranaisesti ongelmia yläkoulusta lähtien, mistä me ei oikein tiedetty, et mistä ne johtuu. Että kun hän sai ensin sen diagnoosin… Eli meillä meni niin päin, että kun hän sai sen, niin sitten mä luin ne paperit, luin ne neuropsykologisten testien tulokset ja sit mä mietin, et “täähän voisi olla vaikka minä”! 

Ja sitten mä soitin sille nuorisopsykiatrian erikoislääkärille ja kysyin, et “voinks mä saada tällainen kans”? Ja se sanoi, et: “et multa, et kyllä sun pitäis mennä ihan aikuispsykiatrille. Mutta on olemassa tutkimusnäyttöä siitä, että adhd ja add periytyykin, että kyllä se siinä genetiikassa kulkee mukana ja että se on etuotsalohkon häiriö tai se on erilailla rakentunut. Ne välittäjäaineet tai ne, mistä mä en hirveesti ymmärrä niin on jotenkin toisenlaiset. Ja tietysti moni asia vaikuttaa siihen geenien lisäksi. 

Ja tämän kerroin sitten mun psykiatrille Ville Lumpeelle tuolta Turun psykiatripalveluista. Pakko sen verran antaa hatunnosto ja arvostus hänelle, et hän on todella perehtynyt tähän etenkin aikuisiän add:n ja ollut tutkimusryhmässä mukana Turun yliopistossa. 

En halunnut, että omien valintojeni seurauksena päädyn taas tilanteisiin, joissa alkaa olla todella ahdasta

Kerroin sitten, että tää on se syy, että en halua et mun elämä menee aina jotenkin tällaisella luupilla, et on hyviä vaiheita ja sit huonompia vaiheita. Tai niin, että mun omien valintojen seurauksena päädyn taas tilanteisiin, joissa alkaa olla tosi ahdasta. Se sanoi, että “okei, tutkitaan”!

Se oli se lähtökohta, että miten tää löytyi. Siitä seurasi sitten suru. Opin siinä samalla sitten myös sanoittamaan niitä tunteita.“Vitutus” olisi kai se ihan oikea sana. Turhautuminen siitä, et olenko mä koko lapsuuden ja nuoruuden… jotenkin tunnistin asioita, jotka oli johtunut tästä. 

Ja mietin, et entä jos tää olisikin silloin murrosiässä jo löydetty, et mitä mun elämä olisi ollut sitten. Ja se on todella pelottava kela lähteä miettimään, kun siinä voi käydä äkkiä niin et tulee katkeraksi, fiilis menee ja alkaa pyöriä siellä menneisyydessä. Kun sitä ei voi enää muuttaa. 

Yläasteen opinto-ohjaaja sanoi: “Ei susta tuu koskaan arkkitehtiä, et sä et pääse sinne tällä matikkapäällä. Hae nyt jotain vähän vaatimattomampaa.” 

Sellainen asia mm., että mun oli vaikea keskittyä koulussa sellaisiin asioihin, jotka ei mua vetänyt puoleensa. Mä tykkäsin kirjoittaa, mä tykkäsin lukea ja tehdä sellaisia asioita, joita sain tehdä itsenäisesti ja antaa mielikuvituksen lentää. 

Mä tykkäsin piirtää ja piirsin venesuunnitelmia, arkkitehtisuunnitelmia 11-12-vuotiaana ja mun haaveammatti oli arkkitehti. Se oli tosi voimakas tunne, mut yläasteen opinto-ohjaaja sanoi, et “ei susta tuu koskaan arkkitehtiä, et sä et pääse sinne tällä matikkapäällä. Sulla on kielipäätä, mut haet nyt jotain vähän vaatimattomampaa. Arkkitehtia susta ei tuu koskaa.”

Se oli varmaan aika musertavaa.

Joo, se oli musertavaa. Mä ajattelin, et kun tää kannustus on tätä luokkaa, et kai mä sitten uskon, kun se oli kuitenkin auktoriteetti. Mä uskoin häntä ja kerroin sitä tarinaa aika pitkään, et mä en osaa matikkaa ja mä en ymmärrä sitä, enkä tule koskaan ymmärtämään. 

Entä jos olisikin silloin sanottu, et on erilaisia polkuja, joita pitkin voi mennä. Et jos sulla on tavoite, niin näitä asioita sä voit kehittää. Ja sitten on sellaisia kouluja, esim. Lontoossa, joissa se matikka ei ookaan painottunut, vaan se design. Meillä on täällä teknillinen korkeakoulu, jossa matikka on painottunut ja meidän koko yhteiskunta sellainen, et tuntuu, et sä oot ihan paska, jos et osaa matikkaa. Sä et pääse edes lukemaan historiaa tai psykologiaa, jos et osaa matikkaa.

Niin, se on ihan totta, että se matikka korostuu aika paljon. Plus, kun ei se välttämättä ole ihan niinkään, että sulla ei ole matikkapäätä, vaan että sulla voi olla keinoja oppia matikkaa tai ihan mitä tahansa muutakin jollain muilla keinoilla, kuin niillä perinteisillä.

Matikan opettajat olivat sellaisia, mitä nyt vaan voi olla pahimmillaan 

Joo, ja mä en pysynyt siinä mukana ja saman mä näin mun tyttäressä, että se matikka oli vaikeeta ja matikan opettajat olivat, terveisiä vain heille, sellaisia, mitä nyt vaan voi olla pahimmillaan. 

Et nyt mennään eteenpäin tällä ja jos ei pysy mukana, niin sit ei pysy mukana. Et jos siitä on se alku ymmärtämättä ja kun me tiedetään, että se on kumulatiivinen aine ja kaikki opittu rakentuu vanhan päälle niin ei enää pystykään siinä vaiheessa kun tulee niitä vaikeampia tehtäviä.

Mun huonon matikkapään mun omassa mielessä kumosi se, kun mä oon purjehtinut. Sitten kun ostin oman veneen, ajattelin, et pitää varmaan oppia navigoimaan. Mun isä on onneksi merikapteeni ja halusi jeesata mua. Kollegansa kanssa he opettivat, että miten tällä kompassisuuntimella navigoidaan, mitä nämä numerot ovat ja se aukes mulle. Yks kaks tasogeometria olikin mulle ihan tosi hyvä juttu. Mä tiesin, et miten ne tehdään, mä tiesin, miten ne kulmat ja tangentit lasketaan ja osasin tehdä kolmiomittauksia.

Niin, eli se kiinnostus tuli sen motivaation kautta.

Joo ja mä opin se käytännön kautta enkä niin, että joku kirjoittaa taululla kaavoja. Ja ymmärsin, et miksi, mihin nää liittyy. 

Juhlapuheissa puhutaan siitä, et “kuinka me ollaan erilaisia” ja “erilaisuus on rikkaus”. Se on ihan paskapuhetta, kun ei se näy tekoina.

Se mua vieläkin ihmetyttää meidän systeemissä, että koko tämä koululaitossysteemi ja opetussuunnitelmat tasapäistää. Niitä tehdään sellaisessa järjestelmähurmoksessa, että kun meillä nyt on tää systeemi, niin kaikkien pitää sopia siihen. Samaan aikaan puhutaan juhlapuheissa siitä, et kuinka me ollaan erilaisia ja erilaisuus on rikkaus. Se on ihan paskapuhetta, kun ei se näy tekoina. Se ei näy käytännössä.

Jopa Steiner-koulu, jossa mun tytär kävi kokeilemassa lukiota. “Tule siksi mikä olet”… Et sä tuu siksi mikä sä olet, vaan sä tulet sellaiseksi mitä tää systeemi sanoo, et sä olet.

Ne oli isoja pettymyksiä… En tarkoita, että aletaan menemään erilaisuuden ehdoilla, vaan entä jos me löydettäisiinkin tapoja poimia niitä, joilla on erityispiirteitä ja löytää niille niitä tapoja ilman, että niitä täytyy laittaa erityisluokkiin tai että he tuntisivat olevansa vieläkin huonompia.

Kun lapsena tai nuorena epäonnistuu, niin siitä jää sellainen epäonnistumisen leima ikuisiksi ajoiksi: “En ole riittävän hyvä missään!”

Se on se, miksi halusin tulla tähän, kun sä pyysit. Olin ihan into pinkeenä tulossa, että kun siellä lapsena epäonnistuu ja nuorena, niin siitä jää sellainen epäonnistumisen leima ikuisiksi ajoiksi: “En ole riittävän hyvä missään”!

Se on aika karmeeta.

Niin, se on tosi hirveä tilanne, et “mä oon luuseri”. Se ei johdu siitä, että sä olisit tyhmempi tai siitä et sulla olisi jotenkin huonommat lähtökohdat. Sun aivot vaan toimii vähän eri tavalla. Se ei oo ehkä valmis vielä, meidän aivot kehittyy n. 25-vuotiaaksi asti, se on tosi yksilöllistä. Ei sitä huomioida missään mitenkään. 

Nykyään jo entistä varhemmin täytyy tietää, että lähdetkö lukioon, meetkö lääkikseen, “ota nyt pitkä matikka jos haluat ylipäätään mihinkään opiskelemaan”. Ensinnäkin, miks korkeakouluun pitää mennä kaikkien, vaan voisi sanoa, että “nyt etsitään sulle tää sun oma polku”. Siitä puhutaan kyllä, mä oon kuullut  puhuttavan näistä opintopoluista, mut se on ihan paskapuhetta, kun se systeemi on kuitenkin se, et me halutaan noudattaa sääntöjä. Lisätään vielä, pidennetään vähän oppivelvollisuutta, että saadaan lisää sääntöjä. Se ei pelasta ketään.

Se pelastaa, et me aletaan löytää niitä erityispiirteitä jo tosi varhain, jo alakoulussa.

Se pelastaa, et me aletaan löytää niitä erityispiirteitä jo tosi varhain, jo alakoulussa. Tunnistetaan, et “ai tämä on tällainen tyyppi, hän oppii näin”. 

Sit on niitä erilaisia kinesteettisiä oppimisteorioita, mutta niistäkin on tullut sellainen, sä et sovi näihin johonkin palikkaan tai laatikkoon, mikä sä oot. “Sä oot erityishuono”. Sit kun tulee niitä epäonnistumisen kokemuksia ja sit tulee sellainen, et “mä epäonnistun kaikessa”.

Se on tosi surullista. Mähän olen taustaltani erityisluokanopettaja ja oon tehnyt paljon töitä just eka-tokaluokkalaisten kanssa. Saattaa tulla jo niin pieniä lapsia, joilla on tosi vahva epäonnistumisen pelko jo silloin. Olen usein miettinyt sitä, että mistä se tulee? Miten noin pienet lapset jo miettii tällaisia asioita. Tai he miettii sitä, et pitäisi osata jo lukea, kun tulee kouluun tai laskea tai mitä tahansa. Mä oon, et: “Ei, vaan sitä vartenhan me tullaan tänne kouluun oppimaan niitä asioita. Jotenkin se vaativuus, että “Pitäisi osata jo kaikki”, mikä meillä on tässä yhteiskunnassa…

Ja siis meissä ihmisissä. Me hyväksytään se, että saa vaatia ja että vaatimus on se, että “tässä on ne raamit, tämä sun pitää sopia”. Mä väitän, yhden M:n kokemuksella ja syvällä rintaäänellä, että tällainen, jolla on esim. add… Mä ainakin oon lähes aina tuntenut, et mä en oikein sovi joukkoon, ihan päiväkodista lähtien. 

 “Mä en oo oikein koskaan oikein tuntenut kuuluvani yhtään mihinkään”. 

Mä soitin trumpettia joskus Rauman poikasoittokunnassa aika pitkäänkin ja tehtiin pari levyäkin ja vähän aikaa sitten mä katsoin sitä levynkannen kuvaa, missä me soittajat oltiin siinä uniformuissa. On siis tietty tapa, miten sitä soitinta pitää pitää. Jokaisella soittimella on tietty asento, jotta se näyttää harmoniselta. Paitsi yksi kundi siinä eturivissä, se Tommi. Niin mä roikotin sitä, mulla oli suikka ihan vinossa. Ja kaikki muut katsoi sinne mihin pitääkin ja mulla se trumpetti roikku siellä maassa kuin joku räsynukke. 

Ja toi oikeastaan kuvaa hyvin sitä, että “mä en oo oikein koskaan oikein tuntenut kuuluvani yhtään mihinkään”. Eli se on ihan pienestä pitäen. Ja sitten tekee ihan valtavasti töitä sen eteen, kun haluaa kuulua johonkin ja siinä tekee itseään kohtaan todella väärin. Mutta kun ei tiedä muusta. Se on tosi surullista. 

Enkä mä nyt sano, et mulle olis jäänyt joku trauma tai pysyvä stressitila, mikä nyt tässä räjähtää käsiin, et musta tulee joku psykopaattimurhaaja sen takia, että mulla on ollut kurja add-nuoruus. Mut mä oon päässyt, luojan kiitos, käsittelemään näitä asioita. Et entä jos joku olis tunnistanut, eihän 70-luvulla… adhd, se oli vaan erityisvilli ja meillä ne selvät adhd-tapaukset teljettiin sellaiseen kopiokonehuoneeseen ja ne pisti siellä paikat paskaksi ja siinä sitten ihmeteltiin, että “Onpas se Jari vaan aika villi poika”.

Niin, “ongelmanuoria” tai “ongelmalapsia”…

Niin just: “siitä ei koskaan tuu mitään”. Ja sit yks tämmöinen hiljainen, en mä voi nyt sanoa, et hänellä oli add, mut hän oli erityinen kaveri ja hän ampui itsensä 12-vuotiaana sen takia, että hän ei koskaan kuulunut joukkoon.

Että mitä sillä saadaan aikaan, että ihmiset ei tunne kuuluvansa joukkoon?

Niin ja kun se olisi loppujen lopuksi se kaikkein merkityksellinen asia, että ollaan ihminen ihmiselle ja kohdataan se ihminen ja huomataan se.

Meillä on jokaisella sisäsyntyinen tarve tulla nähdyksi, kuulluksi ja huomioiduksi.

Meillä on jokaisella sisäsyntyinen tarve tulla nähdyksi, kuulluksi, huomioiduksi. Mä opin tässä muutama viikko sitten, kun juttelin Sampo Marjomaan kanssa, että Hopi-Intiaaneilla on sellainen tapa, että he joka aamu sanovat toisilleen, että “I see you”.

Se oli itseasiassa Avatar-elokuvankin tunnusmusiikki: “I see you”, niin se tulee siitä. Meillä on se tarve tulla nähdyksi ja huomioiduksi ihan omana itsenämme, eikä sellaisena, et ”sä oot hyvä, jos…” tai et “hyväksyn sut, jos tuot tämmöisiä numeroita koulusta tai teet jotain “oikein”. ”Mikä on oikein? 

Pitäisi olla sellainen periaate, ei sääntöjä vaan periaatteita, et “I see you”, et hyväksytään nämä ihmiset sellaisina kuin ne on. Koska jos me hyväksytään ne, niin ne voi itse hyväksyä sen jälkeen myös itsensä. 

Mut ihan se et “kuka mä oon, hyväksynkö mä itseni sellaisena kuin mä oon.”

Niin ja kun meissä kaikissa on paljon hyvää.

Niin, meissä on enemmän hyvää kuin huonoa ja meissä on enemmän yhteistä, kuin erottavaa, ihan tieteellisestikin tutkittuna. 

Niinpä. Mäkin puhun paljon luonteenvahvuuksista ja näistä “sisäsyntyisistä” vahvuuksista, jotka tekee meistä sellaisia kuin me ollaan.

Puhutko myös luonteenheikkouksista ja niistä syvistä mustista paikoista, mitä meissä jokaisessa on ja mitä vanhemmaksi me eletään, sitä enemmän niitä on? Musta se on kiinnostavaa, kun hyväksyy ne, altistaa itsensä niille, jotka tekee musta huonon. Tai jotka ei oo niitä mun hyviä piirteitä. Sen sijaan, että ne painaisivat jonnekin sivuun tonne ja taakse pimeään. Et mitä, jos kohtaakin ne. 

“Mun piti kohdata ne kaikki piirteet, joita mä luonteessani, eli minussa itsessäni eniten häpeän, ne, joita eniten häpeän”

Mulla vasta alkoi aukeamaan tän diagnoosin jälkeen, kun mietin, et mikä musta tulee tän jälkeen, loppuuko multa ideat tän lääkityksen jälkeen, tuleeko musta tasainen ja ennalta-arvattava. 

Mut ei, kyllä mä sit opin, et mikä on osa mun persoonallisuutta ja sitä, et kuka mä oon. Mut piti kohdata myös ne kaikki… en osaa oikein sanoa, likainen on vähän väärä sana, mut ne piirteet, joita mä luonteessani eli minussa itsessäni eniten häpeän, joista mä en mielelläni puhu. 

Sit kun ne oli tuonut siihen framille… Jos mä olisin keskittynyt vain niihin, missä mä oon hyvä, niin ei se olisi auttanut, koska yleensä se mitä yrittää peitellä nousee kyllä jossain vaiheessa siihen esille.

Se helpottaa, kun sitä sanottaa, esim. et mä tunnen nyt vihaa.

Niin, samalla tavalla kuin esim. erilaiset tunteet, et jos me yritetään peitellä tai hallita meidän tunteita niin kyllä siinä käy niin, että ne alkaa jossain vaiheessa hallita meitä tai että kyllä ne sieltä tulee esille. Tärkeää on tunnistaa ja huomioida ja hyväksyä, et “hei, mussa on tällaista”.

Joo, olla itselleen rehellinen, et mulle tuli nyt tällainen tunne. Se helpottaa, kun sitä sanottaa, esim. et mä tunnen nyt vihaa. Mä en pystynyt sitä tekemään. Mulle oli sellaista shittiä kerääntynyt tässä 48 vuoden aikana, mut sit kun sain diagnoosin, se lääkitys oli ikäänkuin kävelykeppi, josta sain tukea siihen, että mun aivosumu poistuu ja pystyn käymään niitä asioita läpi. Se helpotti tosi paljon. Siinä alkoi jäsennellä ja hahmottaa sitä omaa minuutta ja sitä, kuka mä oon. 

Huomasin sellaisenkin piirteen, et jos mä jotain opin, niin sit mä alan heti opettaan sitä muille. Huono piirre, kun ei itsekään tiedä asiasta kuin pintaraapaisun ja alkaa kertoa muille, et miten tää meneekään. 

Me eletään ne tarinat todeksi ja yritetään sopia siihen joukkoon, mikä on sen tarinan kertonut.

Se itsereflektio on kyllä todella tärkeetä. Ja sen opettelu. Ja mitä varhemmin me pystyttäis oppia olemaan itsellemme rehellisiä ja olemaan se, joka minä olen ja pystyä toimimaan esim. ryhmässä niin, että mut hyväksytään, eikä käydä niillä heikkouksilla mua vastaan. Et mua ei lyödä niillä jutuilla, missä mä oon heikko. 

Sitä tapahtuu nimenomaan sen järjestelmän vuoksi, “sä oot huono matikassa, no sä pääset tonne erityisporukkaan, susta ei tuu tätä tai tota”, suljetaan pois. Se on just sitä rankaisemista siitä, et “sulla on heikkous, kärsi”. Ja sit sanotaan, et “sun pitäis nyt vaan keksiä jotain muuta, missä ei niin tarvita tota matikkaa”. Ja sit uskotaan se tarina.

Niin just se, et meille kerrotaan niitä tarinoita meistä itsestämme ja me otetaan ne vastaan.

Niin, me eletään ne tarinat todeksi ja yritetään sopia siihen joukkoon, mikä on sen tarinan kertonut. Se oli vapauttava tunne, mulle se ensimmäinen kysymys oli, se tuli itseasiassa jo aiemmin. Silloin kun tän yrityksen syöksykierre oli pahimmillaan tai et mä näin, et nyt mennään kovaa päin seinään.

the other danish guyn tarina alkoi perseen voitelusta New Yorkin keskuspuistossa

Haluaisitko kertoa vähän tarkemmin, koska kaikki kuulijat eivät varmastikaan tunne sun tarinaa?

Okei eli long story short. Eli kun me perustettiin tää brändi vähän silleen sattumalta… Lähti siitä perseen voitelusta tuolla New Yorkin keskuspuistossa, tai ei siellä mitään voideltu, enkä minä voidellut…

Onko tää tarina edelleen siellä teidän nettisivuilla?

Joo on.

Eli sieltä voi käydä katsomassa tarkemmin.

Joo sieltä voi käydä katsomassa, mitä tapahtui. Niin sit sen jälkeen tuli into, et tää on hieno juttu. Ja mun add-oireisiin tai siihen miten se mussa näkyy, niin mä uppouduin siihen ihan täysillä siihen aiheeseen ja kaivoin kaiken mahdollisen tiedon, kaikki luvut, jotta mulla oli hyvä käsitys siitä ja varmuus siitä, et tää on se juttu, mikä pitää tehdä ja tehdä just näin. 

Mut sit se huonompi puoli siinä on, et mitään et saa vietyy loppuun asti. Pystyt aloittamaan tosi hienoja, isoja juttuja, valtavan hienoja suunnitelmia, mut sit kun se intensiteetti loppuu ja se “attention span” on mulla ollut aikuisiällä sellainen vuodesta puoleentoista vuoteen, et on pystynyt sen niinkin pitkäksi venyttämään. Mut sen jälkeen alkaakin vilkuilla jo muita juttuja, et “hei tää onkin kiinnostavaa”, “tuolla on tollanen juttu”. Niinku koira, joka menee sinne, minne nenä menee. 

Jouluna 2016 oli selvä näkymä, et me tullaan tekemään ennätystappiot, yli 350 000 euroa tappiota ja meillä on iso velka, siihen mennessä lähes 500 000 euroa ja rahaa ei ollut yhtään.

Sen seurauksena me mun yhtiökumppanin kanssa tehtiin ihan hölmöjä juttuja. Me tuhlattiin rahaa sellaisiin mitä me kuviteltiin, et tällainen brändin rakentaminen on. Tehtiin virheitä ja sit lakattiin luottamasta toisiimme ja epäluulo tuli luottamuksen tilalle. 

Sit jouluna 2016 oli selvä näkymä, et me tullaan tekemään ennätystappiot, yli 350 000 euroa tappiota ja meillä on iso velka, siihen mennessä lähes 500 000 euroa ja rahaa ei ollut yhtään.

Asiat oli jollain tavalla solmussa ja siinä kävi niin, että mä tammikuussa 2017 ehdotin, et “tää meidän persetarina kantoi tänne asti, mut se ei kestä tästä eteenpäin, et me tuhotaan tää yritys, meidän suhteet huononee, et parempi, että lähdetään eri teille”. 

Käytiin siinä sitten pikku teatteri, et kumpi tän nyt sitten ottaa ja mä jäin tähän. Sekin oli sellaista impulsiivisuutta, mikä liittyy tähän mun hoitamattomaan add:n, et “okei mä otan tämän, ihan sama kuin käy”. Sit mä huomaan, et mulla on itellään tää puolimilliä velkaa ja aika kuluu ja syöksykierre pahenee. 

Silloin mä kysyin itseltäni, et “Mitä tekisit jos et voisi epäonnistua”.

Mä olin sit jossain käyttänyt tätä otsikkoa ja ajatellut, et “mikä on se asia, mikä estää mua tekemästä?” Se, että mä sopeudun siihen muiden malliin. Ja tää brändi, mitä mä suunnittelin, niin se oli jo alusta lähtien niin, et mä en sovi tähän muuhun. Mä en halua edes mennä siihen, missä nää muut muotibrändit on. Et ei mua kiinnosta siellä olla. 

Silloin mä kysyin, et “Mitä tekisit jos et voisi epäonnistua”. “Mitä tekisit, jos olisi kertakaikkiaan eliminoitu se mahdollisuus, että tässä ei voi epäonnistua, et mitä mä tekisin silloin? Ja mäkin olin jossain siitä puhumassakin, aika synkkänä aikana. Mä olin, et “hei tässä suuri maailman valloittaja näin nyt puhumassa” ja meillä oli joku 175 euroa firman tilillä. 

Hävettää jälkikäteen, mut sen puheen otsikko: “Mitä tekisit, jos et voisi epäonnistua?”, oli enemmänkin sitä, et mä puhuin enemmän itselle, kuin niille muille. Jos näin jälkikäteen ajatellaan niin tää oli se, et “uskonko mä tähän itse?” 

“Ensin sun pitää katkaista kierre ja vasta sen jälkeen oikaista syöksy, et niitä ei voi tehdä yhtä aikaa”

Ja siitä tuli ensin se syöksykierre ja yksi tuttu lentäjä, joka ei tätä nyt varmaan tarkoittanut miksikään elämän filosofiaksi, mut kun mä kerroin sille olevani tässä syöksykierteessä, niin se kysyi multa, että tiedätsä Tommi miten syöksykierre ratkaistaan? 

No mä sanoin, että “en” ja se vastas, että “vastajalkaa ja sauva eteen”. Ja mä olin, tässähän on ihan helvetin hyvä neuvo, et mitä toi edes tarkoittaa niin se sanoi, että “ensin sun pitää katkaista kierre ja vasta sen jälkeen oikaista syöksy, et niitä ei voi tehdä yhtä aikaa”. 

Ja vaikka mä oon melko varma, et hän ei tarkoittanut sitä elämän filosofiseksi ohjeeksi, niin mun mielessä se kääntyi niin, että mä aloin miettimään, mitkä asiat on ne, jotka pitää mua tässä kierteessä, miks mä aina ajaudun samaan tilanteeseen. Et mun pitää ensin katkaista ne asiat, jotka pitää mua tässä kierteessä. 

Tää juttu on isompi kuin mä itse. Mun täytyy hyväksyä se, mikä on totta

Ja silloin tein ensimmäistä kertaa elämässäni sellaisen perusteellisen moraalisen itsetutkiskelun, jonka termin oon pöllinyt muualta. Se on siis Minnesota-hoidosta, joka on alkoholistien tehokas hoitomuoto ja mun veli on sen käynyt 2010-luvun alussa. Siellä päihderiippuvaisia raitistaa rehellisyys. Ei se, et on pakko olla juomatta. Se voi olla se motiivi sinne hakeutua, mutta se raittius tulee siitä, se raitis ajattelutapa on se, että on itselleen rehellinen. 

Ja koska se perustuu näihin 12 askeleeseen, niin vaikka mä en oo päihderiippuvainen, monista muista asioista voin olla hyvinkin riippuvainen, mutta en päihteistä, niin jos mä lähden käymään näitä kahtatoista askelta, niin ensin tunnustaa sen, et tää juttu on isompi kuin mä itse. Mun täytyy hyväksyä se, mikä on totta. 

En mä nyt ihan selkeesti oo niitä kaikkia kahtatoista askelta tehnyt, mutta se kehys oli mulla sillä tavalla siinä mielessä, kun mä tätä kävin, et missä mä oon valehdellut itselle ja muille, miten mä oon loukannut itseäni, miten mä oon toiminut itseäni vastaan.

Sä siis lähdit silloin kaivelemaan niitä, mistä sä puhuit aiemmin.

Joo, mä ajattelin, et mul ei oo vaihtoehtoja. Must ois ollut kätevä syytää tää tilanne vaikka mun entisen yhtiökumppanin niskaan. Se olis ollut jotenkin tosi helposti manipuloitavissa, et “no se johtui siitä ja kaikki oli sen syytä” ja et kaikki muutkin jutut johtuu kaikista muista. 

Mut mä ajattelin et mä hylkään sen vaihtoehdon, koska se ei oo vaihtoehto. Mä otan semmosen, et mitkä mun omat valinnat on saattanut vaikuttaa siihen, mitä mä oon nyt ja miten mulla on niin ahdasta tässä nykytilanteessa.

Mä opin itsestäni tosi paljon. Se oli mun motiivi ja mä en ajatellut epäonnistua tässä.

Ja voinko mä niitä valintoja tehdä toisin tästä eteenpäin. Ja silloin, mietin, et “Mitä tekisin jos en voisi epäonnistua?”. Ihan sama vaikka firma menis alta multa, mut mä opin itsestäni tosi paljon. Se oli mun motiivi ja mä en ajatellut epäonnistua tässä. Et mä päätin, et nyt mä käyn tän ja katsotaan sitten kun savu hälvenee, et mitä on jäljellä. 

Ja niin se sitten kävi. Paljon puhutaan siitä, et meissä on paljon enemmän potentiaalia, kuin me edes kuvitellaan olevan ja paljon puhutaan just siitä, et “tule siksi, joka olet” tai “sellaiseksi, joka olet”. Nää on tyhjiä sanoja, ikävä kyllä, jos ei niitä avata, et mitä se tarkoittaa. 

En mä siihen omaan potentiaaliini, enkä mä vielä edes tiedä, mihin kaikkeen must on, mutta en mä päässyt siihen, mä en tiennyt olevani niissä asioissa hyvä, joissa mä nyt olen hyvä tai joissa mä oon kehittynyt viimeisen kolmen vuoden aikana ihan helvetisti. 

Mä olin elänyt valheellista elämää, mä olin etsinyt itseäni muiden mielipiteistä. Mä olin etsinyt itseäni siitä porukasta, johon mä en tuu koskaan sopimaan. Enkä koskaan ollut etsinyt itseäni sieltä, mistä mä sen kaikkein varmimmin löydän, mun sisältä. 

Et ne kaikki vastaukset niihin kaikkiin kysymyksiin, mitä mun elämässä tulee, niin niitten vastaukset on mun sisällä. Mä en tiedä, miten mieli toimii ja on ehkä proosallista sanoa, et ne on kirjoitettu meidän dna:n, kuka tietää. 

Mut sieltä ne löyty, kaivelemalla sitä omaa sisintään. Missä mä oon hyvä, miks mä oon paska, miks mulle tuli tämmöinen tunne? Voinks mä kehittyä? Mikä valinta johti siihen? Voinks mä olla katkera? Kannattaaks mun olla katkera?

Niin se sellainen äärimmäinen rehellisyys itseä kohtaan, halu oikeesti löytää sen.

On vaikeaa mennä myöntään edes itselleen sellaisia asioita, joita ei luojan nähköön kertoisi kellekään täs maailmassa, et mitä on tuolla sisällä

Joo ja nimenomaan itseä kohtaan ihan aluksi. Et on vaikeaa mennä myöntään edes itselleen sellaisia asioita, joita ei luojan nähköön kertoisi kellekään täs maailmassa, et mitä on tuolla sisällä. Mut sit kun ne yksi kerrallaan tulee siihen pintaan ja käsittelee niitä ja toteaa et eihän tää ollutkaan loppujen lopuks… Tai onhan tää, mut et mä tiedän, että tästä en ole ylpeä, mutta… 

Se aiheutti sen et niistä pystyy nyt puhumaan. En mä niistä nyttenkään kaikille laverte, mut on olemassa ihmisiä, jotka niistä tietää. Mun psykiatri on tietysti yksi, kun hänellä on jo ihan ammattinsakin puolesta kyky ottaa vastaan asioita, mut on olemassa ihmisiä, joille oli helppo puhua se, et mulla on tällainen juttu. 

Se ihminen löytää itsensä toisten ihmisten… ne toiset ihmiset on peilejä itselle. 

Myös omia vahvuuksia voi käyttää väärin

Sanoit hetki sitten, että nyt tiedät asioita, joissa olet hyvä, mitä et tiennyt aiemmin. 

Että myöskin niistä pimeistä kohdista, niistä häpeällisistä kohdista voi ajatella, että kun eihän asiat ole mustavalkoisia, hyvä juttu tai huono juttu… Esim. voi käyttää vaikkapa jotain hyvää ominaisuutta, jotain toimintamalleja, vaikka jotain  vahvuutta ikäänkuin väärällä tavalla tai vääriin asioihin ja sitten kun saakin käännettyä sen niin, että käyttääkin sitä niihin hyviin asioihin, niin silläkin tavalla saattaa löytyä itsestä niitä hyviä asioita.

Totta, löytyy löytyy. Ja esim. en mä edelleenkään näe itseäni minään yritysjohtajana, ei mulla ole sellaista identiteettiä,  mut ennen mä ajattelin et mä oon bisnesmies sellainen pränttimies. Mut  en mä pystynyt myöntämään sitä, et mä en tajua liiketaloudesta paljon mitään. Siihen liittyi se, et kun siinä on niitä lukuja, sitä matematiikkaa. Ja vaikka mä nyt tiedän, et ei se oo niin monimutkaista, mutta kun se lähtökohta mun sisällä oli se, et mä en tajua noista asioista yhtään mitään, niin ne oli niitä asioita, jotka mulla oli tosi huonolla tolalla.

Ja taas kerran se ajatus, et mitä tekisit jos et voisi epäonnistua

No nyt mulla on maailman paras yhtiökumppani ja kollega joka rakastaa sitä taloudenpitoa. Ja se on hänen vastuulla ja me tehdään asioita omilla vahvuuksilla. Et ei heitetä Tommia syvään päähän ja tekemään tilinpäätösanalyysiä. 

Mut mä olin uskonut sen tarinan, että mä en ymmärrä näistä asioista mitään. Ja nyt mä tiedän et se ei oo totta. Mun hyvä ystävä ja yhtiökumppani Harri on nyt kärsivällisesti selittänyt mulle niitä asioita ja mä oon voinut kysyä niitä tyhmiä kysymyksiä, joita mun ikäänkuin asemassa olevan ihmisen ei pitäisi voida kysyä tai koska mä oon opiskellut vaikka mitä, valmistumatta mistään. 

Et kyllähän sun pitäis tietää ja sit vetää sellaisen kuoren siihen, et kyllähän mä tiedän, koska mä oon tällainen brändikonsultti whatever, et mä teeskentelen ymmärtäväni ja pystyn vakuuttavasti niistä puhumaan. Huijarisyndrooma mun sisällä huusi, et sä et tajuu tästä mitään, et älä puhu tästä. Ja kun mä kuvittelin, et mä en tajua, mut nyt nyt mä tiedän, et mä tajuun ne tärkeimmät asiat, sen oleellisen.

Ja taas kerran se ajatus, et mitä sä tekisit jos et voisi epäonnistua, niin näin mä tekisin. Mun aivot toimii vaan eri tavalla kuin jonkun toisen aivot.

On tärkeää sanoa ääneen, ettei osaa

Ja eihän kaikkien edes tarvitse osata kaikesta kaikkea. Ja niin kuin sä sanoit aiemmin, et on hyvä tietää myös ne omat heikkoudet tai ne asiat, joista ei ole edes kovin kiinnostunut ja sitä kautta löytää myöskin ympärilleen ne ihmiset, jotka sitä kautta luo sen kokonaisuuden.

Ja siis sanoa ääneen ne asiat. Mä luin just pari päivää sitten sellaisen artikkelin, jossa joku oli tehnyt toimitusjohtajista ja hallitusten puheenjohtajista tutkimuksen. Siellä on paljon sellaista, että kuvitellaan, että pitää olla tietynlainen, kun menee vaikka toimitusjohtajaksi, niin se kommunikaatio loppuu, kun sen myöntäminen, että ei osaa tai ymmärrä jotain, tekee susta heikon.

Tietysti pitää valita ne paikat ja jos on jossain pörssiyhtiössä ja sanoo ihan mitä sattuu, niin kurssit syöksyy.

Mut siis pitäisi olla esim. toimitusjohtajan ja hallituksen puheenjohtajan välillä yhteys, et voi olla todella rehellinen et mitä mä osaan ja mitä mä en osaa. Mut jos vedetään se teatteripuku ylle ja kravatti kaulaan ja ollaan tylyjä ja madalletaan ääntä ja yritetään olla helvetin vakuuttavia niin ei se onnistu. 

Muut näkee, et toi ei oo aito, tai sit ei nähdä tai kukaan ei suostu näkemään, et tässä on jotain, mitä pitäisi nostaa pintaan. Mutta niin ei tehdä, koska niin ei kuulu tehdä. 

Siks mä en näe itseäni sellaisena tyypillisenä toimitusjohtajana. Mä oon ihan tavallinen Tommi. Mulla on yritys, jossa mä teen töitä ja mä nautin työn tekemisestä niiden ihmisten kanssa. 

Eikä me olla missään Suomen parhaat työpaikat -listauksessa, enkä mä tiedä miksi mennä siihen ja lähteä tekemään sitä vertailua muihin. Meillä on hyvä tilanne. Mut meillä puhutaan siitä, että meillä saa ja pitää olla oma itsensä ja se oma persoona kaikkine heikkouksineen on tärkeä ja saa tuntea itsensä psykologisesti turvallisessa ympäristössä olevaksi ihmiseksi.

Haluaisin jo alakouluihin sellaista kulttuuria, että “Me ollaan joukkue, eikä rivi lapsia, jotka kilpailee keskenään ja laitetaan numerojärjestykseen”.

Ja sellaista kulttuuria haluaisin, että olisi jo alakoulussa. Ei lähdettäisi siitä systeemistä vaan siitä kulttuurista käsin, et millaisia ihmisiä meillä täällä on, miten me tullaan toimeen keskenään, millaisia erilaisia piirteitä meillä on…

Vähän niinkuin jääkiekkojoukkuetta rakennetaan, et kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan. Me ollaan joukkue, eikä rivi lapsia, jotka kilpailee keskenään ja laitetaan numerojärjestykseen.

Hyvät saa hymypoika- tai hymytyttöpatsaita ja ne paskat ei saa mitään, koska ne on ikäviä lapsia. Niin rakennettaisiinkin kulttuuri työpaikoille ja kouluihin eikä niin, et meillä on tää systeemi, tää opetussuunnitelma ja jos et pysy kärryillä niin morjens. 

Mun pitikin kysyä seuraavaksi, että mitä sun mielestä pitäisi koulussa muuttua, mut sä taisit vastata siihen jo aika hyvin. 

Joo se on se asia, jonka pitäis muuttua. Ja unohtaa, et mikä tulee siltä jostain opetushallistukselta tai -ministeriöstä, et sieltä tulee viisaus, kun sitä ei näköjään sieltä tule.

Sieltä tulee systeemi, järjestelmä, jonka osasia me olemme ja sä joko sopeudut siihen tai sitten olet ulkona ja sitä ei ei opivelvollisuusiän pidentämisellä muuteta vaan se muutetaan sillä, että ihmiset tuntee kuuluvansa siihen.

Ja mä en nyt halua puhua mistään inkluusiosta. Sekin on sellainen termi, joka pitäisi heittää suoraan roskikseen, kun siitä tulee vaan idealismia. Vaan, että mitä me tehdään ihmisille, jotta jokainen voisi tuntea kuuluvansa siihen, olla osa sitä.

Niin, sieltä koulusta ja päiväkodista se kuitenkin lähtee, tietysti myös vanhemmista. Onko sulla jotain mitä haluaisit sanoa vanhemmille?

Joo, paljonkin. Tästä tulee joku erityispitkä jakso, jota kukaan ei jaksa kuunnella. Toivottavasti leikkelet tätä.

Hyväksynkö lapseni sellaisena kuin hän on vai mielikuvan sellaisesta lapsesta, jonka mä haluaisin hänen olevan?

Mä oon itse vanhempi ja mä oon tehnyt ihan helvetisti virheitä kasvatuksessa tai siinä työssä, jota kasvatukseksi kutsutaan. Se, että hyväksynkö mä hänet sellaisena kuin hän on vai hyväksynkö mä mielikuvan sellaisesta lapsesta, jonka mä haluaisin hänen olevan. 

Mulle toi aukesi vähän myöhään, mut se lopulta aukes ton psykiatrin kanssa, kun mä taas marmatin et tästä ei tuu mitään, et tyttärellä on tätä ja tota ja et mä en kestä ja me ei saada yhteyttä. 

Ja vaikka mä oon itse tehnyt tosi pitkän maisemareitin. Ei oo ollut mikään lyhyt ja suora reitti kaikkien näitten opiskeluiden ja muiden vuoksi. Mä koen itse, että mä olen erityistapaus, mutta hän menee sen suoran polun, koska hänellä on siihen mahdollisuus. 

Mutta, kun hän valitseekin sen maisemareitin, niin mun oli tosi vaikea hyväksyä sitä “et miten kun ne kaikki muutkin sun kaverit menee sinne lukioon”. 

Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää sitä omaa potentiaalia

Mä haluaisin sanoa vanhemmille, että lukekaa sellainen kirja kuin Late bloomers. Se on Rich Kalgaardin kirjoittama. Sitä ei valitettavasti ole vielä suomeksi käännettynä. Toivoisin, että joku kustantamo ottaisi sen käännettäväksi ja levitykseen. 

Se kertoo siitä, että meistä ei kaikista tule kaksikymppisinä tekniikan tohtoreita ja superjahjakasta monen harrastuksen omaavaa tähtioppilasta, jolle koko maailma on auki. Aika harvasta tulee. Ja sitten ne, jotka jää siitä pois, ne jotka ei ole niitä varhaisia menestyjiä, niin tarina on se, et ne on syrjäytyneitä tai epäonnistujia. 

Mä luin sen kirjan ahmien läpi 2018 ja se oli mun mielestä tosi hyvä ja mä oon lukenut sen uudestaan läpi muutamaan kertaan ja vielä kuunnellut äänikirjana 2-3 kertaa ja joka kerta mä saan siitä rohkeutta ja voimaa siihen, että kyllä, jotkut meistä kulkee sen maisemareitin. 

Ja ne tekee ihan yhtä paljon töitä, kuin ne, jotka vetää lukion läpi 2,5 vuodessa ja siitä kauppikseen, oikikseen tai lääkikseen ja saa jonkun uran jostain ja sit tää muu porukka, niin “teistä ei tuu mitään”. 

Tää kirja, tää Late Bloomers on tehty niille ja myös niiden vanhemmille, jotka näkee… et vaikka mun tapauksessa, mä oon “Late bloomer”. Mä oon vasta viiskymppisenä löytänyt sen mun oman jutun. 

Mä oon selvinnyt kaikesta siitä, mikä aiheutti mulle ja mun läheisille, luojan tähden, erittäin paljon harmaista hiuksia ja stressiä ja kärsimystä, et tuleeks susta koskaan mitää, miks se poukkoilee, voisko se vaan ottaa sen lusikan kauniiseen käteen ja palata sinne yliopistoon ja tehdä sen saksan kielen kääntämisen gradun valmiiksi. 

Mä en sopinut siinäkään muottiin. Multa kysyttiin, et miksi sä et voi tehdä sellaisia asioita, joita muutkin tekee. Mä sanoin, et mä en tiedä. Mut koskaan ei ole myöhäistä, koskaan ei ole liian myöhäistä löytää sitä omaa potentiaalia.

J.K. Rowling kirjoitti ensimmäisen Harry Potterin muistaakseni 54-vuotiaana. Ja siinä kirjassa on lukematon määrä esimerkkejä siitä. Ei menestys ole sitä et mulla on valtaa ja rahaa ja monta autoa (eikä mulla olekaan). 

Tee niitä asioita, joissa sä onnistut, koska onnistuminen niissä itselleen tärkeissä asioissa on se menestys.

Sen kirjan myötä mä määrittelin itselleni, et menestyminen on onnistumista itselleen tärkeissä merkityksellisissä asioissa. Se tarkoittaa, et mä oon onnistunut niissä asioissa, jotka on mulle tärkeitä. Eikä niin, että se tulee jostain ulkoa, että olet kirjoittanut, kuten joku tänä vuonna 9 Laudaturia jossakin lukiossa. Joo, se on hieno suoritus, kaikki kunnia sille, hän on varmasti tehnyt paljon sen eteen ja hän on lahjakas ja häntä kiinnostaa sellaiset asiat ja hän haluaa onnistua siinä. 

Kaikki eivät onnistu siinä, he voivat onnistua jossakin ihan muussa. Mutta kun ne tuntee huonommuutta. Ja mä en tarkoita, että kenenkään pitäisi lukea vähemmän tai jos haluaa 6 ällää niin se on ihan fine. Jotkut menee sitä maisemareittiä. 

Mä menin lukioon, sitten mä keskeytin sen pari kertaa ja sit mä menin parin vuoden päästä uudestaan ja tein sen omaan tahtiini. Se oli mulle hyvä niin. Ja mä kirjoitin sieltä mielestäni ihan hyvät paperit, vaikka en mä niillä kauheesti mitään oo sen jälkeen tehnyt. 

Mutta ei se tarkoita sitä, et jos sä et nyt onnistu, ettetkö sä onnistuisi koskaan. Ja sen takia se kysymys: “Mitä tekisit, jos et voisi epäonnistua?”. Niin tee niitä asioita, joissa sä onnistut, koska onnistuminen niissä itselleen tärkeissä asioissa on se menestys.

Kiitos!

Kiitos sulle!

Todella tärkeää, täyttä asiaa tässä tunnin verran. Näihin sanoihin on hyvä lopettaa.

Kiitos paljon, mä taas puhuin ja rönsyilin tapani mukaan, mutta toivottavasti sait tästä jotain.

Todellakin ja kuulijat saa varmasti tosi paljon sun tarinasta ja sun ajatuksista. On tosi tärkeetä, että tuot esille näitä myös vähän erilaisia tapoja ajatella.

Ja meillä kaikilla on niitä. Mä en oo millään tavalla erityinen. Mä oon ihan tavallinen. Mulla ei vaan oo enää sitä suodatinta, mikä estäisi mua puhumasta asioista, jotka on mulle tärkeitä. Meillä kaikilla on niitä asioita ja ensimmäinen askel on alkaa puhua niistä.

Kyllä. Kiitos!

Lue myös:

Anna Syrjänen Pääkaupunkiseudun partiolaisista: “Meille saa tulla just sellaisena kuin on”

Lapsen hyvä itsetunto tukee oppimista. Miten sinä voit tukea lapsen itsetunnon kehittymistä?

Näin tunnistat omat ja perheesi vahvuudet – ja opit hyödyntämään niitä jokapäiväisessä arjessa