Voit kuunnella jakson myös Positiivinen vanhemmuus-podcastista >>

*Julkaistu ensimmäisen kerran 11.7.2020.

Kuvittele ihanan lämmin, aurinkoinen kesäpäivä. Lähdette koko perheen kanssa uimarannalle viettämään mukavaa päivää. Pakkaatte uikkarit ja eväät laukkuun ja mietit, kuinka mukavaa on viettää hellepäivää rannalla koko perheen voimin. Valitsette rannan, jossa on tilaa touhuta ja joka on vähän syrjässä, koska tiedät esikoisesi tarvitsevan tilaa ympärilleen haastavan käyttäytymisensä vuoksi. Uiminen on kuitenkin hänen lempipuuhaansa, joten uskot päivän sujuvan hyvin ilman sen suurempia kommelluksia. 

Kun saavutte perille, huomaat, että monet muutkin perheet ovat löytäneet tälle syrjäiselle rannalle. Sinua mietityttää, miten lapsesi selviytyy suuremmassa väkijoukossa, miten hän pystyy huomioimaan kanssauimarit ja miten muut suhtautuvat hänen kovaäänisyyteensä. Näet kuitenkin lapsesi iloiset ja innostuneet kasvot ja päätät siirtää huolesi syrjään. Ehkä tänään on se päivä, kun kaikki sujuu hyvin. 

Jo ennen kuin olette ehtineet asettautua hiekalle viltin päälle, lapsi on jo riisunut itsensä ja juoksee kovaa vauhtia veteen. Huomaat, että hiekkaa pöllyää lähimpien ihmisten päälle ja hymyilet heille pahoittelevasti. Lapsi hyppii, polskii, pärskii, roiskii ja kiljahtelee ja muut ihmiset vedessä alkavat siirtyä pikkuhiljaa kauemmas lapsestasi. 

Lapsi juoksentelee edestakaisin viltille ja veteen kastellen ja hiekoittaen samalla muita rannalla päivää viettäviä ihmisiä. Yrität ohjeistaa lastasi kulkemaan rauhallisesti, pitämään pienempää ääntä ja katsomaan, ettei roiski muiden päälle… tuloksetta. 

Kun pitäisi lähteä kotiin, lapsi ei tottele, juoksee karkuun ja kun viimein saat hänet kiinni, hän saa raivokohtauksen, potkii ja lyö sinua, kiroilee ja huutaa kovaäänisesti. 

Muut ihmiset tuijottavat tai yrittävät vaivaantuneesti olla kuin eivät huomaisikaan. Sisälläsi alkaa kiehua, et tiedä, oletko enemmän vihainen vai häpeissäsi. Poskia alkaa kuumottaa ja hikinorot valuvat selkääsi pitkin. Mietit, mitä muut mahtavat ajatella, kun et saa lastasi kuriin. Tunnet olevasi maailman huonoin äiti tai isä. Ahdistaa. Suututtaa. Hävettää. Itkettää.

Kuulostaako tämä tutulta? 

Tämä on arkea monissa perheissä, paljon useammassa kuin osaat kuvitellakaan. Neuropsykiatrisia oireita esiintyy jopa noin 15 prosentilla suomalaisista. Monet vanhemmat, joiden lapsilla on neuropsykiatrisia erityispiirteitä tai käyttäytymisen haasteita pystyvät varmasti allekirjoittamaan tämän tarinan ja ne omat hankalat tunteet, joita lapsen käyttäytyminen heissä herättää. 

Miksi sinun kannattaa lopettaa itsesi syyllistäminen ja lapsesi käyttäytymisen häpeäminen välittömästi?

Kysyn sinulta yhden kysymyksen: kuinka monta kertaa itsesi syyllistäminen ja lapsesi käyttäytymisen häpeäminen on auttanut sinua hankalassa tilanteessa? Aivan, ei yhtäkään! Miksi siis jatkaa tällä tiellä? Mitä tilalle?

Hyväksy lapsesi ja omat hankalat tunteesi

Ensimmäinen askel on hyväksyntä. Hyväksy, että lapsesi on tällainen ja tarvitsee vielä paljon apuasi. On myös tärkeää myös hyväksyä omat tunteesi. Ymmärtää, mistä ne kumpuavat: sosiaalisista normeista, siitä, mitä muut ajattelevat sinusta ihmisenä ja vanhempana. Siitä, miten on totuttu toimimaan. Siitä, miten sinut on kasvatettu. Kun tunnistat ja hyväksyt omat tunteesi, sinun on helpompi päästää niistä irti.

Häpeän tunne on lamauttava, kun pääset siitä irti, näkökenttäsi laajenee ja löydät paljon enemmän uusia vaihtoehtoja, ratkaisuja ja keinoja lapsesi käyttäytymisen säätelyyn. Kun keskityt lapseen, etkä omaan häpeääsi ja siihen, mitä muut sinusta tai lapsestasi ajattelevat, huomaat ja pystyt paremmin vastaamaan hänen tarpeisiinsa.

Kun käännät ajatuksesi omista hankalista tunteistasi lapseen ja siihen, mitä hän sinulle viestittää, saatat huomata ympärillä myös muita samalla tavalla käyttäytyviä lapsia. Samalla saat tilaisuuden olla myötätuntoinen niin itseäsi kuin muita vanhempiakin kohtaan.

Vaihda näkökulmaa

Toinen askel on vaihtaa näkökulmaa. Millaisista vahvuuksista lapsesi käyttäytyminen kertoo? Onko hän innokas, utelias, sinnikäs, rohkea, luova, iloitseeko hän uuden oppimisesta? Lapsesi saattaa ylikäyttää näitä vahvuuksia, mutta silti on erittäin tärkeää huomata vahvuudet käytöksen takana. Kun tunnistat lapsesi vahvuudet, voit auttaa häntä myös säätelemään niitä. Voit auttaa häntä löytämään keinoja rauhoittua, jos innostus alkaa riistäytyä käsistä, ohjata uteliaisuutta sopivampiin leikkeihin, kanavoida rohkeutta turvallisempiin uimahyppyihin, jne.  Voit myös tukea oikeanlaisia tapoja käyttää näitä vahvuuksia. Olla vieressä, touhuta mukana, jarrutella ja ohjailla hienovaraisesti. Ehkä myös huomaat nauttivasi yhteisistä leikeistä lapsesi kanssa, kun unohdat hetkeksi sen, mitä muut mahtavat ajatella. 

Mieti myös omia vahvuuksiasi. Miten omat vahvuutesi voivat auttaa sinua ja lastasi? Mitä voit opettaa lapsellesi omien vahvuuksiesi kautta? Onko sinulla ja lapsellasi yhteisiä vahvuuksia? Oletko sinäkin innokas uuden oppija tai sinnikäs harjoittelija? Voitte harjoitella yhdessä uusia uimalajeja, hioa uimahyppyjä tai kisailla kuka liukuu pisimmälle vedessä. Yhdessä tehden on paljon helpompaa ohjailla ja korjata tilannetta toivottuun suuntaan kuin etäältä ohjeita huudellen. 

Mitä lapsesi voi opettaa sinulle?

Kolmas askel on pohtia, mitä lapsesi voi opettaa sinulle? Kun pääsemme eroon liiallisesta kontrollista ja häpeästä, voimme heittäytyä hyvillä mielin mukaan lapsen maailmaan. Lapset voivat auttaa meitä nauttimaan hetkestä, innostumaan, nauramaan, seikkailemaan, löytämään uusia kiinnostuksen kohteita, ja ennen kaikkea, olemaan välittämättä liikoja siitä, mitä muut ajattelevat. 

Kun lopetat itsesi syyllistämisen ja kohtaat lapsesi aidosti ilman omien hankalien tunteiden taakkaa, yhteytenne vahvistuu ja lapsen on myös helpompi ottaa vastaan ohjeita sinulta. 

Edellisessä postauksessani kerroin 10 asiaa, jotka voit saavuttaa, kun alat keskittyä omiin vahvuuksiisi vanhempana. Kannattaa lukea myös se, kun mietit, miksi sinun kannattaa lopettaa itsesi syyllistäminen ja lapsesi käyttäytymisen häpeäminen välittömästi. 

Tutustu myös postauksiini uteliaisuudesta ja luovuudesta ja lue vinkkejä, miten voit hyödyntää niitä lasten kasvatuksessa positiivisin keinoin. 

Miten sinä olet selviytynyt häpeästä ja itsesi syyllistämisestä? Mikä sinua on auttanut?

The post Miksi sinun kannattaa lopettaa itsesi syyllistäminen ja lapsesi käyttäytymisen häpeäminen välittömästi? appeared first on Sannis Shining.

Voit myös kuunnella tämän artikkelin Positiivinen vanhemmuus-podcastissa >>

Tässä artikkelissa haluan puhua valtavan tärkeästä aiheesta, nimittäin lapsen kuormittumisesta. Mitä kuormittuminen tarkoittaa? Millaiset asiat siihen vaikuttavat? Ja miten sitä voi vähentää?

Mitä kuormittuminen on?

Aluksi haluan määritellä, mitä kuormittuminen ylipäätään tarkoittaa. Yritin etsiä valmiita määritelmiä, mutta se ei ollut ollenkaan niin helppo tehtävä kuin olin luullut. Ajattelin, että lapsen kuormittumisesta on paljonkin tietoa saatavilla, mutta itseasiassa asia ei olekaan näin. 

Jonkun verran löytyy tietoa lapsen kuormittumisesta, mm. Erityisvoimia-sivustolta (kiitos näistä), mutta jäin kaipaamaan selkeämpää määritelmää siitä, mitä kaikkea kuormittuminen käsittää. Siksi tässä on oma määritelmäni kuormittumisesta. Se ei varmastikaan ole täydellinen määritelmä, mutta saa luvan kelvata. Jos sinulla on ajatuksia ja ehdotuksia, miten määritellä kuormittumista, otan ehdotuksia ilolla vastaan vaikkapa somessa @sannisshining tai tämän artikkelin kommenttikentässä.

Kuormittuminen tarkoittaa sitä, että lapsen aivot saavat liikaa ärsykkeitä, virikkeitä, aistimuksia, jne. ja ikäänkuin ylikuumenevat, eivätkä enää pysty ottamaan vastaan informaatiota ja ohjeita tai säätelemään tunteita. Lyhyesti voidaan sanoa, että kuormittuminen on sama asia kuin lapsen stressi. 

Kuormittumisen merkkejä voi olla vaikea tunnistaa

Lapsen aivot ovat vasta kehittymässä ja voi välillä olla hyvin vaikeakin tunnistaa kuormittumisen merkkejä lapsessa ennen kuin alkaa jo olla liian myöhäistä.

Kuormittumista voi tapahtua hyvin paljon sellaisistakin asioista, joista vanhemmat eivät ymmärrä, että kuormittumista tapahtuu. Kuormittumista voivat aiheuttaa erilaiset sosiaaliset tilanteet, uuden opettelu, erilaisissa tilanteissa heräävät tunteet tai ajatukset, kokemukset omasta pärjäämisestä tai osaamisesta, sääntöjen sisäistäminen ja niiden noudattaminen, äänet, valot, vaatteiden materiaalit, muiden ihmisten läsnäolo, nälkä, jne. Eli siis melkein mikä vain päivän aikana esiin tuleva asia. 

Myös mukavat asiat voivat aiheuttaa kuormittumista

Kuormittumista eivät aiheuta vain ikävät tai negatiiviset asiat vaan myös mukava ja mieluisa tekeminen voi lisätä lapsen kuormitusta. Esim. jonkun mukavan asian, kuten vaikkapa retken odottaminen voi olla niin innostavaa, että se kuormittaa lapsen aivoja liikaa ja lapsi saa raivarit sillä hetkellä, kun retkelle lähdetään. 

Videopelit tai tv-ohjelmat voivat kuormittaa, jos niihin sisältyy vaikkapa paljon liikettä, värejä ja valoja tai ovat liian jännittäviä. Myös esim. synttärijuhlat voivat olla todella kuormittava kokemus, vaikka juhlat sujuisivat hyvin ja kaikilla olisi mukavaa.

Tämän takia voi olla hyvin vaikeaa ennakoida ja sitä kautta vaikuttaa lapsen kuormittumiseen, lapsen stressiin. 

Kuormittuneessa tilassa mikä tahansa asia voi laukaista voimakkaan tunnereaktion

Kun lapsi on kuormittuneessa tilassa, hänen voi olla hyvin vaikeaa toimia yhteistyössä muiden kanssa. Hänen voi olla hyvin vaikea noudattaa sääntöjä, keskittyä tai pysyä paikoillaan. Hänen voi myös olla hyvin vaikea säädellä tunteitaan, mikä johtaa siihen, että kuormittuneessa tilanteessa mikä tahansa asia voi laukaista hyvinkin voimakkaan tunnereaktion tai vaikka raivokohtauksen. 

Aistiyliherkkyys tai aistialiherkkyys voi aiheuttaa kuormitusta

On tärkeää myös huomioida, että etenkin kun puhutaan nepsy-lapsista, eli lapsista joilla on neuropsykiatrisia häiriötä, kuten esim. adhd tai autisminkirjoa, on hyvin tyypillistä, että heillä on aistitoiminnan säätelyn vaikeuksia eli poikkeavaa reagointia tavallisiin ympäristön ärsykkeisiin. 

Tämä voi näkyä erilaisina aistiyli- tai aistialiherkkyyksinä. Voi olla, että lapsi ei siedä  kevyttä kosketusta, kirkkaita valoja, kovia ääniä tai vaatteiden materiaali tuntuu epämiellyttävältä ihoa vasten. Myös esim. ruoan koostumus tai suutuntuma voi tuntua oudolta tai lapsi kokee lämpötilan eri tavalla kuin muut.

Jotkut lapset saattavat myös tarvita voimakkaita kokemuksia, jotta mikään tuntuisi miltään. Tällöin kyse on aistihakuisuudesta. Nämä lapset käyttävät suihkussa hyvin kylmää tai kuumaa vettä, pyörivät karusellissa loputtomiin tai ottavat hurjat vauhdit keinussa. 

Erilainen tapa säädellä aisteja tai reagoida erilaisiin aistimuksiin voi olla todella kuormittavaa.

Lapsen tunnetaidot voivat olla ikäistään jäljessä

Lapsen tunnetaidot tai aistisäätelyn taidot voivat olla ikäistään jäljessä, mikä vaikuttaa myös kuormittumiseen. Esim. 7-vuotiaan tunteiden käsittelytaidot voivat olla 3-4 -vuotiaan tasolla. Tällöin on luonnollista, että lapsi tarvitsee enemmän aikuisen tukea kuormituksen säätelyyn ja enemmän rauhallista, yksinkertaista tekemistä pysyäkseen toimintakykyisenä. 

Usein auttaa, että unohtaa lapsen biologisen iän ja hyväksyy hänen persoonalliset tarpeensa. Silloin on helpompi tukea ja säädellä lapsen kuormitusta.

Mitä aikuinen voi tehdä vähentääkseen lapsen kokemaa kuormitusta?

Lapsen aivot ja niiden stressiä säätelevät osat ovat vielä hyvin keskeneräiset ja lapsi tarvitsee aikuisen tukea ja ohjausta selviytyäkseen hankalista ja stressaavista tilanteista. 

On äärimmäisen tärkeää, että vanhempi oppii näkemään ja tunnistamaan, minkälaiset tilanteet aiheuttavat lapselle kuormitusta, millaisista merkeistä voi tunnistaa lapsen kuormittuneisuuden sekä millaisilla keinoilla lapsen kuormitusta voidaan vähentää. 

Tämä ei ole yksiselitteistä, vaan jokainen lapsi on yksilö ja jokaiselle lapselle täytyy löytyä ne omat keinot. Mutta kun aikuinen on tietoinen lapsen tarpeista, hän pystyy ohjaamaan lasta ja tarjoamaan hänelle sopivia keinoja selviytyä tilanteesta tai palautua, rauhoittua ja kyetä toimimaan sopivalla tavalla. 

Aikuisen toiminnalla voi olla suuri merkitys riitojen, jumien ja raivokohtausten välttämisessä kun hän oppii säätelemään lapsen kuormitusta.

Miten aikuinen voi ennakoida lapsen kuormitusta?

Tärkeimpiä asioita ennakoinnissa on se, että vanhempi ymmärtää ja tunnistaa, millaiset asiat voivat olla kuormittavia lapselle ja oppii siten säätelemään ja vähentämään kuormituksen määrää. On tärkeää, että aikuinen tietää, mistä kuormittuminen johtuu ja miettii valmiiksi keinoja sen vähentämiseen. 

Näitä keinoja ovat esim. päivän rytmittäminen niin, että siihen mahtuu ei-kuormittavia hetkiä (rauhallista leikkiä, lukemista, silittelyä, jne.) ja että kotona on lapselle sopivia rauhoittumispaikkoja, joissa lapsen aivot ja aistit pääsevät lepäämään. Rauhoittumispaikka voi olla vaikkapa pieni teltta huoneen nurkassa, säkkituoli, riippumatto, tyynykasa, jonne on lupa mennä silloin, kun siltä tuntuu. Rauhoittumispaikassa voi vaikkapa kuunnella musiikkia, tehdä palapelejä, lukea kirjaa, halia pehmoleluja, tms. 

Miten toimia silloin, kun lapsi on jo liian kuormittunut eikä pysty enää säätelemään omaa toimintaansa?

Kun kuormitus on jo mennyt yli, on tärkeää oppia tuntemaan, mitä juuri tämä lapsi tarvitsee, millaiset asiat rauhoittavat juuri häntä. 

On todella tärkeää, että vanhempi itse toimii rauhallisesti ja huomioi sen, että lapsi on sellaisessa tilassa, että hän ei pysty toimimaan oikein ja että hän tarvitsee aikuisen apua.  

Kun lapsi raivoaa, se tarkoittaa sitä, että hän tarvitsee tukea tunteidensa säätelyyn, jotta ei satuta itseään ja muita. Lasta ei ole hyvä jättää tällaisessa tilanteessa yksin, mutta jos hän tarvitsee tilaa olla itsekseen, sitä on tärkeää antaa. Voi esim. sanoa, että “olen tuossa lähellä, pyydä, jos haluat, että tulen”. Joku lapsi kaipaa kosketusta, toinen taas ei voi sietää sitä.

Lapselle on tärkeää tehdä selväksi, että on ok suuttua, mutta ei saa satuttaa itseä eikä muita. Esim. kuvallinen tuki tai etukäteen sovitut asiat, mitä voi tehdä, kun suututtaa voivat olla avuksi.

Silloin kun lapsi on ylikuormittuneessa tilassa, hänen on lähes mahdotonta ottaa vastaan yhtään monimutkaisempia ohjeita tai vaikkapa sanoittamaan tunteitaan. Älä siis pakota selvittämään tilannetta, ennen kuin lapsi on rauhoittunut. Sen jälkeen, kun tilanne on jo ohi, voi tilannetta käydä läpi ja miettiä, mikä auttaisi seuraavalla kerralla, että tilanne ei menisi näin pitkälle.

Raivokohtauksen jälkeen jaa paljon hellyyttä ja huomiota silloin kun on hyvä hetki. Muista kuitenkin, että jos raivarit ovat toistuvia ja oma jaksaminen kortilla, pitää hakea ulkopuolista apua. Yksin ei tarvitse jaksaa!

Lue lisää

Vanhemman hankalat tunteet lasta ja itseä kohtaan

Nepsy-lapsen vanhempi, ota tämä yksinkertainen työkalu avuksesi vaikka heti

Lapsen hyvä itsetunto tukee oppimista. Miten sinä voit tukea lapsen itsetunnon kehittymistä?

Lähteet:

https://www.autismiliitto.fi/liitto/autismi-lehden_sivuilta/tutkimukset_ja_kuntoutus/aistikokemusten_erilaisuus_osana_autismikirjon_oirekuvaa.3255.news

The post Lapsen kuormittuminen – miten sitä voi vähentää? appeared first on Sannis Shining.

Voit kuunnella kirjoituksen myös podcastina Positiivinen vanhemmuus -podcastissa >>

Vanhemman hankalat tunteet lasta ja itseä kohtaan on aihe, joka aiheuttaa herkästi huonoa omaa tuntoa, häpeää ja riittämättömyyttä ja on sen takia on todella sensitiivinen aihe.

Blogitekstiä (ja podcastia) valmistellessani huomasin myös, että tämä on todella iso aihe ja tästä riittäisi asiaa useammaksikin blogipostaukseksi. Mutta tällä kertaa jaan omia ajatuksiani (en mitään absoluuttisia totuuksia) liittyen tähän herkkään aiheeseen.

On luonnollista, että vanhempi kokee hankalia tunteita omaa lasta kohtaan

Halusin lähteä liikkeelle siitä, että on tavallista, että vanhempi välillä kokee hankalia tunteita omaa lastaan kohtaan. Kaikilla muillakin vanhemmilla on joskus tällaisia tunteita. Se ei tee sinusta huonoa vanhempaa, äitiä tai isää, jos sinulle tulee tunteita, että haluaisit päästä johonkin kauas pois tai että lapsen käytös ärsyttää suunnattomasti tai haaveilet, että lapset katoaisivat pariksi päiväksi ja saisit ajatella vain itseäsi. Aivan varmasti jokainen vanhempi välillä kamppailee näiden tunteiden kanssa. 

Koska olen nepsy-valmentaja ja erityisopettaja, kirjoitan nyt enemmän siitä, kun lapsella oikeasti on suuria haasteita ja vuorovaikutus kotona saattaa olla todella vaikeaa. Vanhemmat joutuvat päivittäin tilanteisiin, joissa heidän pitää esim. rajata lasta fyysisesti, ottaa vastaan kiroilua ja haukkumista, lyöntejä, käymään samoja keskusteluja uudelleen ja uudelleen, lukemaan Wilma-viestejä koulusta, joissa opettaja kertoo, että lapsi on taas riehunut tunnilla tai tapellut luokkakaverin kanssa.

Tottakai tällaiset asiat nostavat tunteita pintaan. Tunteet voivat olla vihaa, surua, turhautuneisuutta, huolta, pettymystä, riittämättömyyttä, pelkoa… mitä vain. Ja jokainen näistä tunteista on arvokas, sillä on lupa tulla pintaan. Tunteilla on itseasiassa sellainen ominaisuus, että jos niitä yritetään tukahduttaa, ne voimistuvat ja tulevat kyllä jossain vaiheessa pintaan. Mutta jos niiden antaa tulla ulos ja ne hyväksyy, ne heikkenevät ja niitä on helpompi käsitellä.

Millaiset asiat sitten vaikuttavat siihen, että niitä tunteita ylipäätään tulee, millaisina ne tulevat ja miten helppo tai vaikea niitä on huomioida, hyväksyä ja säädellä? Näitä asioita on karkeasti ajateltuna kolme: 

1. lapsen ominaisuudet
2. vanhemman ominaisuudet
3. tilanne

Lapsen ominaisuudet vaikuttavat myös omiin tunteisiimme

Minkä ikäinen lapsi on? Pienemmältä lapselta on helpompi hyväksyä hankalaa käyttäytymistä tai sitä, että hän ei vielä osaa säädellä tunteitaan. Isommalle lapselle odotuksemme ovat korkeammalla ja jos lapsen toiminta ei vastaa odotuksiamme, se aiheuttaa meissä herkästi hankalia tunteita.  

Minkä kokoinen lapsi on? Pientä lasta on helpompi rajata tai vaikka ottaa syliin, jos hän yrittää lyödä tai muuten vain rauhoitella häntä pitämällä sylissä. Pinetä lasta on myös herkästi ikäänkuin luonnollisempaa koskettaa eri tavoin. Isommalla lapsella on jo enemmän voimaa ja jos lapsi ei ole enää ns. “sylittelyiässä” (vaikka sitä välillä tarvitsisikin), voi häntä olla vaikeampi koskettaa.

Mitä lapsi tekee? Jankuttaako, huutaako, jumittaako, lyökö…? Sillä on merkitystä, millaista hankala käytös on, koska esim. väkivaltainen käytös tai se, että itseä sattuu, herättää usein vielä voimakkaampia tunteita itsessä. Toisaalta esim. jankuttaminen samoista asioista saattaa herättää hyvinkin suuria ärtymyksen tunteita.

Myös se vaikuttaa, onko lapsella esim. joku diagnoosi. Diagnoosi voi antaa tietoa ja  ymmärrystä lapsen tarpeista. Siitä, mitä lapsi tekee ja miksi, kuinka usein, ovatko tilanteet ennakoitavissa, jne.

Vanhemman omat ominaisuudet vaikuttavat siihen, miten käsittelemme hankalia tilanteita ja tunteita

Vanhemman oma tilanne vaikuttaa todella paljon siihen, miten hän kokee hankalat tilanteet lapsen kanssa. Se, millainen on oma mieliala, miten hän on nukkunut tai syönyt, millainen työpäivä on ollut, millainen oma temperamentti on tai millainen tapa yleisesti on käsitellä erilaisia tunteita. 

Myös se, että onko vanhemmalla tietoa lapsen tarpeista tai ymmärrystä esim. lapsen kuormittumisesta tai siitä, millaiset asiat laukaisevat lapsella hankalaa käyttäytymistä ja se, että onko puolisoa jakamassa arkea sekä tunnetaakkaa. 

Myös se, että onko arjessa mahdollista saada omaa aikaa, harrastaa, liikkua, tavata ystäviä on äärimmäisen tärkeää. Kun vanhemmalla on mahdollisuuksia ottaa omaa aikaa ja tavata ystäviä, oma mieli on joustavampi ottamaan vastaan myös arjen haasteita.

Lue myös

Nepsy-lapsen vanhempi, ota tämä yksinkertainen työkalu avuksesi vaikka heti

Itsesäätely ja tunnetaidot tukevat toisiaan

Se, miten reagoimme riippuu paljon myös tilanteesta, jossa olemme

Sillä on suuri merkitys, millaisessa tilanteessa lapsi toimii, kuten toimii. Se, että ollaanko kotona tai vaikkapa jossakin julkisella paikalla, ketä on mukana näkemässä tilannetta, onko kiire, millaisia odotuksia tilanteeseen ylipäätään liittyy, onko se yhtäkkinen vai suunniteltu, kuinka ripeasti täytyy tilanteessa toimia? Myös aikaisemmat kokemukset saman tyyppisistä tilanteista vaikuttavat suuresti.

Erilaiset hankalat tilanteet, joita kohtaamme nostattavat meissä pintaan erilaisia tunteita, kuten vaikkapa riittämättömyyttä, vihaisuutta, surua tai pelkoa. Ne herättävät meissä ajatuksia, kuten “eikö tämä ikinä lopu?”, “mikä lapsellani on?”, “miksi en osaa auttaa lastani?”, “olen huono äiti tai isä”, jne. Lisäksi ne laukaisevat erilaisia kehontuntemuksia, kuten kireyttä leuassa, sydämen pamppailua, käsien hikoilua, puristusta rinnassa, tiheää hengitystä, jne. 

Tunteet peilaantuvat ja tarttuvat

Tunteet myös peilaantuvat ja tarttuvat molempiin suuntiin, eli vaikeista tilanteista kehittyy helposti negatiivisia kehiä, joissa kumpikin osapuoli heittää ikäänkuin lisää löylyä kiukaalle ja tilanne vain kuumenee kuumenemistaan. Toisaalta tätä voi hyödyntää myös toiseen suuntaan. Kun vanhempi pystyy säätelemään omia tunteitaan ja rauhoittamaan omaa mieltään, myös rauhallisuus tarttuu lopulta lapseen ja pikkuhiljaa tilanne rauhoittuu.

Tieteellisten tutkimusten mukaan (esim. onnellisuustutkija Sonya Lyubomirsky: Pursuing Happiness: The Architecture of Sustainable Change) muuttamalla omaa toimintaamme, voimme vaikuttaa omaan hyvinvointiimme huomattavasti paljon enemmän kuin muuttamalla olosuhteitamme tai ympäristöämme. 

Eli pystymme omalla toiminnallamme vaikuttamaan tunteisiimme ja siihen, että antaudummeko sen hankalan tunteen vietäväksi ja podetaan siitä huonoa omaa tuntoa vai hyväksymmekö sen tunteen ja pääsemmekö sen kautta siirtä irti, mikä taas vaikuttaa siihen, että miten toimimme niissä hankalissa tilanteissa ja miten selviydymme niistä.

Ole myötätuntoinen itseäsi kohtaan

On siis luonnollista välillä tuntea myös hankalia tunteita lasta kohtaan. Varmasti jokainen vanhempi on niitä joskus tuntenut ja se on ihan ok. Tunteet kuuluvat elämään, niitä tulee ja menee eikä me olla vastuussa siitä, mitä me tunnetaan vaan siitä, miten me reagoidaan niihin tunteisiin. 

Kun siis huomaat tuntevasi hankalia tunteita, tunnista tunne, nimeä se ja hyväksy se ilman häpeää. Tunteen hyväksyminen tekee siitä pienemmän ja helpommin “käsiteltävän”. Silloin kun ymmärrät lapsen toimintaa, omaa toimintaa ja sitä, että tunteita tulee, on helpompi päästää myös vaikeista tunteista irti. 

Mitä enemmän pystyt valmistautumaan, ennakoimaan ja harjoittelemaan, sitä helpompaa on toimia tilanteissa neutraalisti. On tärkeää huomioida oma tunne ja antaa tunteelle huomiota ja tilaa, jotta saamme tilaa tunteen ja reaktiomme väliin. 

Jos toimimme tunteen vallassa ja tunne ohjailee reaktioitamme, tilanne ei ole enää omassa hallinnassamme ja silloin tapahtuu herkemmin asioita, joita myöhemmin kadumme. 

Tiedän, se ei tosiaankaan ole aina helppoa. Tiedän, että siellä lukijoissakin on monta suorittajaa ja monta syyllistyjää. Tätä voi kuitenkin harjoitella olemalla myötätuntoinen itseä kohtaan. Jos huomaat soimaavasi itseäsi usein, käy lukemassa tämä blogipostaus: Uuden vuoden kirje sinulle, erityislapsen vanhemmalle. Se on tehty sinua varten.

Jos tykkäsit blogikirjoituksesta, jaathan sitä myös eteenpäin omissa somekanavissasi <3

The post Vanhemman hankalat tunteet lasta ja itseä kohtaan appeared first on Sannis Shining.

Nepsy-lapsen vanhempi, ota tämä yksinkertainen työkalu avuksesi vaikka heti

Voit kuunnella artikkelin myös Positiivinen vanhemmuus -podcastissa >>

Tässä artikkelissa kerron sinulle mullistavasta työkalusta nimeltä kasvun asenne. Ja ei, nyt ei ole kyse siitä, että “nyt vain asenne kuntoon, niin kaikki sujuu hyvin”. Vaan kyse on tieteellisestä tutkimuksesta, jossa on tutkittu suhtautumista vastoinkäymisiin, oppimiseen, harjoitteluun ja älykkyyteen. 

Asiaa on tutkittu jo yli 30 vuotta, joten dataa alkaa olla jo aika hyvin. 

Tässä artikkelissa näytän sinulle eron muuttumattomuuden ja kasvun asenteen välillä. Kerron sinulle, miten kasvun asenne auttaa lastasi oppimisessa sekä parantaa hänen itsetuntoaan. Saat myös välineitä siihen, miten kutsua esiin kasvun asennetta silloin, kun haasteet tuntuvat ylitsepääsemättömiltä.

Muuttumattomuuden asenne ja kasvun asenne kuvailevat ihmisten käsityksiä oppimisesta ja älykkyydestä

Yli 30 vuotta sitten Stanfordin yliopiston psykologian professori Carol Dweck ja hänen kollegansa huomasivat, että opiskelijoilla oli erilaisia tapoja suhtautua vastoinkäymisiin tai epäonnistumisiin. Toiset opiskelijoista elpyivät nopeasti kun taas toiset näyttivät ottavan todella raskaasti pienemmätkin vastoinkäymiset. 

Dweck päätti lähteä tutkimaan asiaa tarkemmin. Tutkittuaan tuhansien lasten ja nuorten käyttäytymistä hän kehitti termit fixed mindset (muuttumattomuuden asenne) ja growth mindset (kasvun asenne) kuvailemaan ihmisten käsityksiä oppimisesta ja älykkyydestä. 

Ne, joiden käsitys oppimisesta ja älykkyydestä on muuttumaton (fixed) ajattelevat, että älykkyys on jotakin pysyvää, eikä siihen voi itse vaikuttaa. Tällöin ponnistelu tavoitteiden saavuttamiseksi koetaan turhana. 

Ne taas, jotka uskovat voivansa tulla älykkäämmiksi ymmärtävät, että voivat itse vaikuttaa siihen. Sitä myötä he tekevät enemmän töitä ja saavuttavat parempia tuloksia. Tällaista asennetta kutsutaan kasvun asenteeksi. 

Lapsilla, joilla on neuropsykiatrisia haasteita on usein hyvin heikko käsitys itsestään oppijana

Miksi haluan puhua tästä aiheesta sinulle? Siksi, koska olen huomannut, että lapsilla, joilla on neuropsykiatrisia haasteita on usein hyvin heikko käsitys itsestään oppijana. 

Moni lapsi kuvittelee, että heidän pitäisi kouluun mennessä jo osata lukea ja laskea täydellisesti. Heidän on vaikea ottaa vastaan apua, koska se todistaa heidän kyvyttömyydestään. 

He kieltäytyvät tekemästä vaikealta tuntuvia tehtäviä, koska epäonnistuminen pelottaa niin paljon. He takertuvat muiden virheisiin, jottei kukaan huomaisi heidän omia puutteitaan. 

He vaativat jatkuvaa aikuisen läsnäoloa, ja varmistavat, että tekevät oikein, jottei tulisi virheitä. Tai opettajan korjatessa heidän töitään, he repivät kirjan sivut, koska tunne epäonnistumisesta ja osaamattomuudesta on niin musertava.

Lue myös: Lapsen hyvä itsetunto tukee oppimista. Miten sinä voit tukea lapsen itsetunnon kehittymistä?

Miksi nepsy-lapset epäonnistuvat ja mitä tehdä sen korjaamiseksi?

Aivomme kyky muovautua on paljon suurempi, kuin mitä olemme ennen ajatelleet

Samaan aikaan, kun Dweck kollegoineen on tutkinut asennetta, aivotutkimuksissa on otettu harppauksia eteenpäin. Viimeaikaiset neurotieteiden tutkimukset ovat osoittaneet, että aivot ovat vielä paljon plastisemmat eli muovautumiskysyisemmät, kuin olemme ennen ajatelleet. 

Tämä on se asia, joka saa lapset innostumaan oppimisesta. Lapset rakastavat, kun heille puhutaan siitä, miten aivot toimivat. Lapsen tasoisesti, tietenkin.

Tutkimukset ovat vahvistaneet, että neuronien väliset kytkökset muuttuvat kokemusten perusteella. Harjoituksen myötä neuroniverkostot kasvattavat uusia yhteyksiä ja vahvistavat jo olemassa olevia sekä rakentavat eristeitä, jotka nopeuttavat impulssien kulkeutumista. 

Nämä havainnot todistavat, että aivomme kehittyvät päivittäin kokemustemme myötä. Voimme kuitenkin myös kehittää aivojamme erilaisilla harjoituksilla. En mene näihin harjoituksiin sen enempää tässä artikkelissa, vaan pitäydytään tässä muuttumattomuuden asenteen ja kasvun asenteen aihepiirissä.

Millainen on oma asenteesi?

Koska lapset oppivat meidän aikuisten esimerkistä, haluan sinun aluksi miettivän, millainen on oma asenteesi.

Mistä sitten tiedät omaatko muuttumattomuuden vai kasvun asenteen? Lähde liikkeelle omien ajatustesi seuraamisesta. Ovatko ajatuksesi enemmän seuraavan kaltaisia?

“En ole hyvä tässä.”

“En osaa tehdä tätä asiaa yhtään tämän paremmin.”

“En osaa.”

“En ole tarpeeksi fiksu.”

vai

“En ole hyvä tässä vielä.”

“Aina voi yrittää enemmän.”

“Minun täytyy harjoitella enemmän.”

“Voin kysyä neuvoa niiltä, jotka jo osaavat.”

Huomaatko eron näissä lauseissa? Ensimmäiset edustavat muuttumattomuuden asennetta. Lähtökohta on siinä, että kaikki mahdollinen on jo tehty, asioita ei voi muuttaa, enempää ei voi oppia, toiset ovat älykkäitä, toiset eivät. 

Toisessa ryhmässä olevat lauseet, sen sijaan, edustavat kasvun asennetta ja niistä huokuu yrittäminen ja periksiantamattomuus. Aina voi tehdä jotakin uudella tavalla. Aina voi harjoitella lisää. Aina voi pyytää muilta apua. Oppimisen ei tarvitse olla yksinäistä puuhaa.

Asennetta voi muuttaa

Mitä sitten, jos oma asenteesi on pikemminkin muuttumaton? Jos olet koko elämäsi ajatellut olevasi vähemmän älykäs? Olet tottunut luovuttamaan ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla tai et ole tavoitellut unelmiasi, koska olet pelännyt, ettei sinusta ole siihen. 

Ei hätää. Dweck ja hänen tutkimusryhmänsä ovat todistaneet, että voimme muuttaa omaa asennettamme. Sitä mukaa, kun asenne pikkuhiljaa lähtee muuttumaan, motivaatiomme ja tavoitteiden saavuttaminen lisääntyy. 

Dweckin tutkimusryhmä opetti 7. luokkalaisille, että aivot ovat muovattavissa. Heille näytettiin, että aivot kasvavat, kun niille annetaan töitä. Tuloksena oppilaiden matematiikan tulokset kasvoivat selvästi. 

On tärkeää myös ymmärtää, että asenteemme vaihtelee. Vaikka haluaisimme pysytellä janalla aina kasvun asenteen puolella, totuus on, että meillä on aina kehitettävää. Me olemme ihmisiä. Ei meidän kuulukaan olla täydellisiä.

Jo ihan pohtimalla omaa suhtautumistasi oppimiseen, älykkyyteen, epäonnistumisiin ja onnistumisiin, pystyt aika helposti tunnistamaan, millainen oma asenteesi on.

Jos kuitenkin haluat testata, millainen on oma asenteesi, voit tehdä sen täällä >> Tämä englanninkielinen testi on nopea itsearviointityökalu, jota on käytetty useissa tutkimuksissa näyttämään, miten asenteet voivat muuttua ja kertomaan mitä osa-alueita työstämällä voit kehittää omaa asennettasi kohti kasvun asennetta.

Miten tieto omasta asenteestasi auttaa sinua ja lastasi arjessa?

Miten tieto näistä kahdesta asenteesta voi auttaa sinua ja lastasi arjessa? Miten voit hyödyntää aivotutkimusta oppimisessa? Mikä merkitys oikeanlaisella asenteella on tavoitteiden saavuttamisessa? 

Yksinkertaisesti, jos ymmärrät ja uskot, että aivosi voivat muuttua oman toimintasi kautta, käyttäydyt eri tavalla kuin se, joka ei siihen usko. 

Aivot rakastavat uuden oppimista, tietoa ja taitoja. Sen takia on tärkeää kysellä, kyseenalaistaa, kokeilla, painaa muistiin asioita, lukea, keskustella, liikkua, harjoitella, syödä terveellisesti ja nukkua hyvin. Kaikki tämä tukee kasvun asennetta.

Kasvun asenteen ymmärtäminen on avain omiin kykyihin uskomiseen, motivaatioon, kehitykseen ja tavoitteiden saavuttamiseen. Ja kun huomaat, miten harjoittelu auttaa oppimaan, se kannustaa oppimaan lisää.

Nämä Dweckin ja hänen kollegoidensa tutkimustulokset ovat mullistaneet monin tavoin oppimiseen, epäonnistumiseen, yrittämiseen, kehumiseen ja kannustamiseen liittyviä ajatustapoja. 

Sillä on merkitystä, millaista palautetta opettajat antavat oppilailleen tai vanhemmat lapsilleen. He voivat kannustaa valitsemaan haasteita ja oppimaan niistä tai he voivat opettaa heille helpon ulospääsyn. 

Monet tutkimukset osoittavat, että jos opettaja keskittyy kehumaan oppilaansa älykkyyttä se kasvattaa muuttumattomuuden asennetta. Kun taas heitä kehutaan kovasta työstä ja harjoittelusta auttaa se kasvattamaan kasvun asennetta.

Miten voit vanhempana kannustaa lastasi niin, että ruokit hänen kasvun asennettaan?

Kannusta ja kehu työskentelystä ja oppimisesta, älä älykkyydestä

“Hienoa! Olet varmasti opiskellut todella ahkerasti.” 

Ei näin: “Hienoa! Olet todella hyvä ja fiksu oppilas.”

Kannusta menemään epämukavuusalueelle

“Vaikka matematiikka tuntuu vaikealta, aivosi kehittyvät koko ajan. Harjoittelun avulla opit koko ajan enemmän.”

Ei näin: “Älä huoli, teit parhaasi. Eivät kaikki ole hyviä matematiikassa.”

Keskity siihen, mitä arvostat ja anna positiivista kannustusta

“Tämä voi olla vaikeaa oppia, mutta uskon, että pystyt siihen.”

“Arvostan todella paljon sitä, miten ahkerasti harjoittelit tänään.”

“Kehittyminen vaatii aikaa, mutta näen, miten olet jo parantanut.”

Ei näin: “Arvostan yritteliäisyyttäsi, mutta meidän suvussamme ei ole hyviä jalkapalloilijoita.” 

Kasvata lasta ymmärtämään “vielä” sanan mahdollisuudet ja omaksumaan haasteita

“Oletko joskus onnistunut jossakin, jota kuvittelit, ettet pystyisi ikinä tekemään? Mikä auttoi sinua yrittämään haasteista huolimatta?”

“Ei sinun tarvitsekaan saada kaikkea heti oikein, vaan oppia virheistäsi. Mitä voisit yrittää seuraavaksi?”

“En minäkään osannut tätä ennen. Olen vain harjoitellut todella ahkerasti.”

Ei näin: “En minäkään ole hyvä piirtämään. Ehkä haluaisit mieluummin soittaa kitaraa.”

Käytä avoimia kysymyksiä

“Mitä opit tänään?”

“Mitä voisit tehdä toisin?”

“Keneltä voisit pyytää apua tai palautetta tässä asiassa?”

“Mitä aiot tehdä haastaaksesi itseäsi tänään?”

Eli vaikka nuo “EI NÄIN”, -kohdat olivat ystävällisiä ja niiden tarkoitus on hyvä, ne kuitenkin ruokkivat muuttumattomuuden asennetta ja sitä, että harjoittelemisella ei ole merkitystä. Ja sitä me emme halua.

Miten kasvattaa omaa kasvun asennetta?

Tähän asti on saattanut tuntua kohtalaisen yksinkertaiselta. Kukapa meistä ei haluaisi kasvattaa lastemme itsetuntoa, uskoa omiin kykyihinsä ja tsempata häntä yrittämään uudestaan ja uudestaan sekä olemaan lannistumatta vastoinkäymisistä. 

On myös helppo antaa muille anteeksi heidän epäonnistumisensa ja ymmärtää, että oppimisprosessi vie aikaa. Usein olemme kuitenkin kovin kriittisiä itseämme kohtaan. Meillä saattaa olla uskomuksia omista taidoistamme monien vuosien takaa ja olemme saattaneet vältellä asioita, jotka olemme kokeneet itsellemme haastaviksi. 

Toki meillä kaikilla on omat vahvuutemme ja tunnemme olomme kotoisaksi tehdessämme asioita, joissa voimme hyödyntää omia parhaita puoliamme. Kasvun asenteen kannalta olisi kuitenkin tärkeää muistaa tehdä myös asioita, jotka haastavat meitä. 

Asenteen muutos ei käy hetkessä, mutta keskittymällä tietoisesti kehittämään itseämme ja ajatuksiamme, pääsemme jo pitkälle. 

Aloita pohtimalla seuraavia lauseita, jotka ovat esimerkkejä muuttumattomuuden asenteesta. 

“En osaa tätä.”

“En ikinä opi soittamaan pianoa.”

“En viitsi edes yrittää.”

“Mikään ei kuitenkaan muutu.”

Tässä vaiheessa haluan heittää pallon sinulle. Kommentoi tämän artikkelin kommenttikentässä tai vaikka Instagramissa, miten sinä kääntäisit ne lauseiksi, jotka tukevat kasvun asennetta? Tai onko sinulla itselläsi joitakin mantroja, joiden huomaat nyt pitävän sinua kiinni muuttumattomuuden asenteessa. Miten voisit muokata niitä?

Minä jään odottelemaan kommenttejasi innolla!

Terkuin, Sannis

The post Nepsy-lapsen vanhempi, ota tämä yksinkertainen työkalu avuksesi vaikka heti appeared first on Sannis Shining.

Voit kuunnella tämän blogikirjoituksen myös podcast-jaksona Positiivinen vanhemmuus-podcastista >>

Mitä tekisit, jos et voisi epäonnistua? – haastattelussa Tommi Lähde

Moikka,

Tänään päästään keskustelemaan aiheesta, mitä tekisit jos et voisi epäonnistua. Vieraana on mulla täällä tänään Tommi Lähde, the other danish guy -alusvaatemerkin perustaja. Tervetuloa!

Kiitos, kiva kun pyysit.

Olen muutaman vuoden seurannut, ja varmaan moni muukin, the other danish guyn hauskaa ja omalaatuista ja rohkeaa mainontaa. Kukaan ei ole varmaan voinut välttyä niiltä telkkarissa ja lehdissä ja itse olen aina ajatellut, että tuolla takana täytyy olla hyvä tyyppi.

Hetki sitten luin kirjaa Supervoimani ADHD ja siellä mainittiin, että sulla on diagnosoitu add muutamia vuosia sitten, näin aikuisiällä. 

Joo, pitää paikkansa. Sari-Marika (kirjan kirjoittaja) on mun vanha työkaveri ja muisti sitten jostain menneisyydestä mut ja kysyi, että haluanko kertoa siitä ihan näin julkisesti. Mä olin saattanut sen jossain haastattelussa aiemmin mainita, että tällainen kävi.

Sari-Marikan kanssa aika paljon puhuttiin sitä, et mitä se on, kun se nähdään aika negatiivisena asiana useinkin. Ja sanoin, että “miks ei, et voin mä siihen sen mun lyhyen tarinan antaa”. Et se tarinahan on paljon pidempi. 

Mä olin 48, kun mulla diagnosoitiin tää ja en mä edes tiennyt, et mulla sellainen on. Mä olin vaan pitänyt niitä sellaisina piirteinä, mitä minussa on, niin kuin näin onkin. Mutta ne haitat tai se kärsimys… kärsimys nyt on aika voimakas sana, mutta sellaiset ikävämmät piirteet siitä add:sta, niin olin ne vain silleen hyväksynyt, että mä oon nyt vain tällainen. Miks mä aina jotenkin ajaudun ja päädyn kummallisiin tilanteisiin? Miks mun elämä tuntuu eräällä tavalla kiertävän kehää, että samat huonot jutut toistuu?

Olishan se kivaa sanoa, et “kun mulla on nyt tää add, niin mä oon tällainen”. 

Ei se tietenkään kaikkea selitä, enkä mä sillä pysty selittämään sen diagnoosin jälkeen oikein enää yhtään mitään. Mä en enää pysty oikeuttaan sillä mitään. Olishan se kivaa sanoa, et “kun mulla on nyt tää add, niin mä oon tällainen”. 

Mutta aika moni asia sai selityksen siinä vaiheessa kun se diagnoosi tehtiin. Se ei ollut mikään päivän juttu, et käydään psykiatrian erikoislääkärillä ja se sanoo, et sulla on add. Muistaakseni se kesti 8 tuntia. 8 erillistä tuntia istuin psykiatrian erikoislääkärin kanssa ja juteltiin. Hän poissulki erilaisia muita vaihtoehtoja, ennen kuin tähän päädyttiin. Että se on varmaan se kliininen lähestymistapa, kun diagnosoidaan.

Siinä oli eka kysymys, että “miksi tulit tänne”? Et “miksi nyt”? “Miksi tämä asia on sulle nyt tärkeä?” “Miksi haluat tietää nyt, että onko sulla add?” Mä vaan sanoin, että: “Kun tässä nyt on ollut kaikenlaista. Tässä on ollut aika värikäs elämä ja kirjavat pari edellistä vuotta, johon ajankohtaan liittyi myös tämän yrityksen perustaminen ja alkuvaiheen yltiöpäiset, uhmakkaat sekoilut ja täydellinen syöksykierre. Ne oli niin rajuja ne vaihtelut”.

Kun luin tyttäreni neuropsykologisten testien tuloksia, mietin, et “täähän voisin olla vaikka minä”!

Ja kun mun tyttärellä oli ollut haasteita tai suoranaisesti ongelmia yläkoulusta lähtien, mistä me ei oikein tiedetty, et mistä ne johtuu. Että kun hän sai ensin sen diagnoosin… Eli meillä meni niin päin, että kun hän sai sen, niin sitten mä luin ne paperit, luin ne neuropsykologisten testien tulokset ja sit mä mietin, et “täähän voisi olla vaikka minä”! 

Ja sitten mä soitin sille nuorisopsykiatrian erikoislääkärille ja kysyin, et “voinks mä saada tällainen kans”? Ja se sanoi, et: “et multa, et kyllä sun pitäis mennä ihan aikuispsykiatrille. Mutta on olemassa tutkimusnäyttöä siitä, että adhd ja add periytyykin, että kyllä se siinä genetiikassa kulkee mukana ja että se on etuotsalohkon häiriö tai se on erilailla rakentunut. Ne välittäjäaineet tai ne, mistä mä en hirveesti ymmärrä niin on jotenkin toisenlaiset. Ja tietysti moni asia vaikuttaa siihen geenien lisäksi. 

Ja tämän kerroin sitten mun psykiatrille Ville Lumpeelle tuolta Turun psykiatripalveluista. Pakko sen verran antaa hatunnosto ja arvostus hänelle, et hän on todella perehtynyt tähän etenkin aikuisiän add:n ja ollut tutkimusryhmässä mukana Turun yliopistossa. 

En halunnut, että omien valintojeni seurauksena päädyn taas tilanteisiin, joissa alkaa olla todella ahdasta

Kerroin sitten, että tää on se syy, että en halua et mun elämä menee aina jotenkin tällaisella luupilla, et on hyviä vaiheita ja sit huonompia vaiheita. Tai niin, että mun omien valintojen seurauksena päädyn taas tilanteisiin, joissa alkaa olla tosi ahdasta. Se sanoi, että “okei, tutkitaan”!

Se oli se lähtökohta, että miten tää löytyi. Siitä seurasi sitten suru. Opin siinä samalla sitten myös sanoittamaan niitä tunteita.“Vitutus” olisi kai se ihan oikea sana. Turhautuminen siitä, et olenko mä koko lapsuuden ja nuoruuden… jotenkin tunnistin asioita, jotka oli johtunut tästä. 

Ja mietin, et entä jos tää olisikin silloin murrosiässä jo löydetty, et mitä mun elämä olisi ollut sitten. Ja se on todella pelottava kela lähteä miettimään, kun siinä voi käydä äkkiä niin et tulee katkeraksi, fiilis menee ja alkaa pyöriä siellä menneisyydessä. Kun sitä ei voi enää muuttaa. 

Yläasteen opinto-ohjaaja sanoi: “Ei susta tuu koskaan arkkitehtiä, et sä et pääse sinne tällä matikkapäällä. Hae nyt jotain vähän vaatimattomampaa.” 

Sellainen asia mm., että mun oli vaikea keskittyä koulussa sellaisiin asioihin, jotka ei mua vetänyt puoleensa. Mä tykkäsin kirjoittaa, mä tykkäsin lukea ja tehdä sellaisia asioita, joita sain tehdä itsenäisesti ja antaa mielikuvituksen lentää. 

Mä tykkäsin piirtää ja piirsin venesuunnitelmia, arkkitehtisuunnitelmia 11-12-vuotiaana ja mun haaveammatti oli arkkitehti. Se oli tosi voimakas tunne, mut yläasteen opinto-ohjaaja sanoi, et “ei susta tuu koskaan arkkitehtiä, et sä et pääse sinne tällä matikkapäällä. Sulla on kielipäätä, mut haet nyt jotain vähän vaatimattomampaa. Arkkitehtia susta ei tuu koskaa.”

Se oli varmaan aika musertavaa.

Joo, se oli musertavaa. Mä ajattelin, et kun tää kannustus on tätä luokkaa, et kai mä sitten uskon, kun se oli kuitenkin auktoriteetti. Mä uskoin häntä ja kerroin sitä tarinaa aika pitkään, et mä en osaa matikkaa ja mä en ymmärrä sitä, enkä tule koskaan ymmärtämään. 

Entä jos olisikin silloin sanottu, et on erilaisia polkuja, joita pitkin voi mennä. Et jos sulla on tavoite, niin näitä asioita sä voit kehittää. Ja sitten on sellaisia kouluja, esim. Lontoossa, joissa se matikka ei ookaan painottunut, vaan se design. Meillä on täällä teknillinen korkeakoulu, jossa matikka on painottunut ja meidän koko yhteiskunta sellainen, et tuntuu, et sä oot ihan paska, jos et osaa matikkaa. Sä et pääse edes lukemaan historiaa tai psykologiaa, jos et osaa matikkaa.

Niin, se on ihan totta, että se matikka korostuu aika paljon. Plus, kun ei se välttämättä ole ihan niinkään, että sulla ei ole matikkapäätä, vaan että sulla voi olla keinoja oppia matikkaa tai ihan mitä tahansa muutakin jollain muilla keinoilla, kuin niillä perinteisillä.

Matikan opettajat olivat sellaisia, mitä nyt vaan voi olla pahimmillaan 

Joo, ja mä en pysynyt siinä mukana ja saman mä näin mun tyttäressä, että se matikka oli vaikeeta ja matikan opettajat olivat, terveisiä vain heille, sellaisia, mitä nyt vaan voi olla pahimmillaan. 

Et nyt mennään eteenpäin tällä ja jos ei pysy mukana, niin sit ei pysy mukana. Et jos siitä on se alku ymmärtämättä ja kun me tiedetään, että se on kumulatiivinen aine ja kaikki opittu rakentuu vanhan päälle niin ei enää pystykään siinä vaiheessa kun tulee niitä vaikeampia tehtäviä.

Mun huonon matikkapään mun omassa mielessä kumosi se, kun mä oon purjehtinut. Sitten kun ostin oman veneen, ajattelin, et pitää varmaan oppia navigoimaan. Mun isä on onneksi merikapteeni ja halusi jeesata mua. Kollegansa kanssa he opettivat, että miten tällä kompassisuuntimella navigoidaan, mitä nämä numerot ovat ja se aukes mulle. Yks kaks tasogeometria olikin mulle ihan tosi hyvä juttu. Mä tiesin, et miten ne tehdään, mä tiesin, miten ne kulmat ja tangentit lasketaan ja osasin tehdä kolmiomittauksia.

Niin, eli se kiinnostus tuli sen motivaation kautta.

Joo ja mä opin se käytännön kautta enkä niin, että joku kirjoittaa taululla kaavoja. Ja ymmärsin, et miksi, mihin nää liittyy. 

Juhlapuheissa puhutaan siitä, et “kuinka me ollaan erilaisia” ja “erilaisuus on rikkaus”. Se on ihan paskapuhetta, kun ei se näy tekoina.

Se mua vieläkin ihmetyttää meidän systeemissä, että koko tämä koululaitossysteemi ja opetussuunnitelmat tasapäistää. Niitä tehdään sellaisessa järjestelmähurmoksessa, että kun meillä nyt on tää systeemi, niin kaikkien pitää sopia siihen. Samaan aikaan puhutaan juhlapuheissa siitä, et kuinka me ollaan erilaisia ja erilaisuus on rikkaus. Se on ihan paskapuhetta, kun ei se näy tekoina. Se ei näy käytännössä.

Jopa Steiner-koulu, jossa mun tytär kävi kokeilemassa lukiota. “Tule siksi mikä olet”… Et sä tuu siksi mikä sä olet, vaan sä tulet sellaiseksi mitä tää systeemi sanoo, et sä olet.

Ne oli isoja pettymyksiä… En tarkoita, että aletaan menemään erilaisuuden ehdoilla, vaan entä jos me löydettäisiinkin tapoja poimia niitä, joilla on erityispiirteitä ja löytää niille niitä tapoja ilman, että niitä täytyy laittaa erityisluokkiin tai että he tuntisivat olevansa vieläkin huonompia.

Kun lapsena tai nuorena epäonnistuu, niin siitä jää sellainen epäonnistumisen leima ikuisiksi ajoiksi: “En ole riittävän hyvä missään!”

Se on se, miksi halusin tulla tähän, kun sä pyysit. Olin ihan into pinkeenä tulossa, että kun siellä lapsena epäonnistuu ja nuorena, niin siitä jää sellainen epäonnistumisen leima ikuisiksi ajoiksi: “En ole riittävän hyvä missään”!

Se on aika karmeeta.

Niin, se on tosi hirveä tilanne, et “mä oon luuseri”. Se ei johdu siitä, että sä olisit tyhmempi tai siitä et sulla olisi jotenkin huonommat lähtökohdat. Sun aivot vaan toimii vähän eri tavalla. Se ei oo ehkä valmis vielä, meidän aivot kehittyy n. 25-vuotiaaksi asti, se on tosi yksilöllistä. Ei sitä huomioida missään mitenkään. 

Nykyään jo entistä varhemmin täytyy tietää, että lähdetkö lukioon, meetkö lääkikseen, “ota nyt pitkä matikka jos haluat ylipäätään mihinkään opiskelemaan”. Ensinnäkin, miks korkeakouluun pitää mennä kaikkien, vaan voisi sanoa, että “nyt etsitään sulle tää sun oma polku”. Siitä puhutaan kyllä, mä oon kuullut  puhuttavan näistä opintopoluista, mut se on ihan paskapuhetta, kun se systeemi on kuitenkin se, et me halutaan noudattaa sääntöjä. Lisätään vielä, pidennetään vähän oppivelvollisuutta, että saadaan lisää sääntöjä. Se ei pelasta ketään.

Se pelastaa, et me aletaan löytää niitä erityispiirteitä jo tosi varhain, jo alakoulussa.

Se pelastaa, et me aletaan löytää niitä erityispiirteitä jo tosi varhain, jo alakoulussa. Tunnistetaan, et “ai tämä on tällainen tyyppi, hän oppii näin”. 

Sit on niitä erilaisia kinesteettisiä oppimisteorioita, mutta niistäkin on tullut sellainen, sä et sovi näihin johonkin palikkaan tai laatikkoon, mikä sä oot. “Sä oot erityishuono”. Sit kun tulee niitä epäonnistumisen kokemuksia ja sit tulee sellainen, et “mä epäonnistun kaikessa”.

Se on tosi surullista. Mähän olen taustaltani erityisluokanopettaja ja oon tehnyt paljon töitä just eka-tokaluokkalaisten kanssa. Saattaa tulla jo niin pieniä lapsia, joilla on tosi vahva epäonnistumisen pelko jo silloin. Olen usein miettinyt sitä, että mistä se tulee? Miten noin pienet lapset jo miettii tällaisia asioita. Tai he miettii sitä, et pitäisi osata jo lukea, kun tulee kouluun tai laskea tai mitä tahansa. Mä oon, et: “Ei, vaan sitä vartenhan me tullaan tänne kouluun oppimaan niitä asioita. Jotenkin se vaativuus, että “Pitäisi osata jo kaikki”, mikä meillä on tässä yhteiskunnassa…

Ja siis meissä ihmisissä. Me hyväksytään se, että saa vaatia ja että vaatimus on se, että “tässä on ne raamit, tämä sun pitää sopia”. Mä väitän, yhden M:n kokemuksella ja syvällä rintaäänellä, että tällainen, jolla on esim. add… Mä ainakin oon lähes aina tuntenut, et mä en oikein sovi joukkoon, ihan päiväkodista lähtien. 

 “Mä en oo oikein koskaan oikein tuntenut kuuluvani yhtään mihinkään”. 

Mä soitin trumpettia joskus Rauman poikasoittokunnassa aika pitkäänkin ja tehtiin pari levyäkin ja vähän aikaa sitten mä katsoin sitä levynkannen kuvaa, missä me soittajat oltiin siinä uniformuissa. On siis tietty tapa, miten sitä soitinta pitää pitää. Jokaisella soittimella on tietty asento, jotta se näyttää harmoniselta. Paitsi yksi kundi siinä eturivissä, se Tommi. Niin mä roikotin sitä, mulla oli suikka ihan vinossa. Ja kaikki muut katsoi sinne mihin pitääkin ja mulla se trumpetti roikku siellä maassa kuin joku räsynukke. 

Ja toi oikeastaan kuvaa hyvin sitä, että “mä en oo oikein koskaan oikein tuntenut kuuluvani yhtään mihinkään”. Eli se on ihan pienestä pitäen. Ja sitten tekee ihan valtavasti töitä sen eteen, kun haluaa kuulua johonkin ja siinä tekee itseään kohtaan todella väärin. Mutta kun ei tiedä muusta. Se on tosi surullista. 

Enkä mä nyt sano, et mulle olis jäänyt joku trauma tai pysyvä stressitila, mikä nyt tässä räjähtää käsiin, et musta tulee joku psykopaattimurhaaja sen takia, että mulla on ollut kurja add-nuoruus. Mut mä oon päässyt, luojan kiitos, käsittelemään näitä asioita. Et entä jos joku olis tunnistanut, eihän 70-luvulla… adhd, se oli vaan erityisvilli ja meillä ne selvät adhd-tapaukset teljettiin sellaiseen kopiokonehuoneeseen ja ne pisti siellä paikat paskaksi ja siinä sitten ihmeteltiin, että “Onpas se Jari vaan aika villi poika”.

Niin, “ongelmanuoria” tai “ongelmalapsia”…

Niin just: “siitä ei koskaan tuu mitään”. Ja sit yks tämmöinen hiljainen, en mä voi nyt sanoa, et hänellä oli add, mut hän oli erityinen kaveri ja hän ampui itsensä 12-vuotiaana sen takia, että hän ei koskaan kuulunut joukkoon.

Että mitä sillä saadaan aikaan, että ihmiset ei tunne kuuluvansa joukkoon?

Niin ja kun se olisi loppujen lopuksi se kaikkein merkityksellinen asia, että ollaan ihminen ihmiselle ja kohdataan se ihminen ja huomataan se.

Meillä on jokaisella sisäsyntyinen tarve tulla nähdyksi, kuulluksi ja huomioiduksi.

Meillä on jokaisella sisäsyntyinen tarve tulla nähdyksi, kuulluksi, huomioiduksi. Mä opin tässä muutama viikko sitten, kun juttelin Sampo Marjomaan kanssa, että Hopi-Intiaaneilla on sellainen tapa, että he joka aamu sanovat toisilleen, että “I see you”.

Se oli itseasiassa Avatar-elokuvankin tunnusmusiikki: “I see you”, niin se tulee siitä. Meillä on se tarve tulla nähdyksi ja huomioiduksi ihan omana itsenämme, eikä sellaisena, et ”sä oot hyvä, jos…” tai et “hyväksyn sut, jos tuot tämmöisiä numeroita koulusta tai teet jotain “oikein”. ”Mikä on oikein? 

Pitäisi olla sellainen periaate, ei sääntöjä vaan periaatteita, et “I see you”, et hyväksytään nämä ihmiset sellaisina kuin ne on. Koska jos me hyväksytään ne, niin ne voi itse hyväksyä sen jälkeen myös itsensä. 

Mut ihan se et “kuka mä oon, hyväksynkö mä itseni sellaisena kuin mä oon.”

Niin ja kun meissä kaikissa on paljon hyvää.

Niin, meissä on enemmän hyvää kuin huonoa ja meissä on enemmän yhteistä, kuin erottavaa, ihan tieteellisestikin tutkittuna. 

Niinpä. Mäkin puhun paljon luonteenvahvuuksista ja näistä “sisäsyntyisistä” vahvuuksista, jotka tekee meistä sellaisia kuin me ollaan.

Puhutko myös luonteenheikkouksista ja niistä syvistä mustista paikoista, mitä meissä jokaisessa on ja mitä vanhemmaksi me eletään, sitä enemmän niitä on? Musta se on kiinnostavaa, kun hyväksyy ne, altistaa itsensä niille, jotka tekee musta huonon. Tai jotka ei oo niitä mun hyviä piirteitä. Sen sijaan, että ne painaisivat jonnekin sivuun tonne ja taakse pimeään. Et mitä, jos kohtaakin ne. 

“Mun piti kohdata ne kaikki piirteet, joita mä luonteessani, eli minussa itsessäni eniten häpeän, ne, joita eniten häpeän”

Mulla vasta alkoi aukeamaan tän diagnoosin jälkeen, kun mietin, et mikä musta tulee tän jälkeen, loppuuko multa ideat tän lääkityksen jälkeen, tuleeko musta tasainen ja ennalta-arvattava. 

Mut ei, kyllä mä sit opin, et mikä on osa mun persoonallisuutta ja sitä, et kuka mä oon. Mut piti kohdata myös ne kaikki… en osaa oikein sanoa, likainen on vähän väärä sana, mut ne piirteet, joita mä luonteessani eli minussa itsessäni eniten häpeän, joista mä en mielelläni puhu. 

Sit kun ne oli tuonut siihen framille… Jos mä olisin keskittynyt vain niihin, missä mä oon hyvä, niin ei se olisi auttanut, koska yleensä se mitä yrittää peitellä nousee kyllä jossain vaiheessa siihen esille.

Se helpottaa, kun sitä sanottaa, esim. et mä tunnen nyt vihaa.

Niin, samalla tavalla kuin esim. erilaiset tunteet, et jos me yritetään peitellä tai hallita meidän tunteita niin kyllä siinä käy niin, että ne alkaa jossain vaiheessa hallita meitä tai että kyllä ne sieltä tulee esille. Tärkeää on tunnistaa ja huomioida ja hyväksyä, et “hei, mussa on tällaista”.

Joo, olla itselleen rehellinen, et mulle tuli nyt tällainen tunne. Se helpottaa, kun sitä sanottaa, esim. et mä tunnen nyt vihaa. Mä en pystynyt sitä tekemään. Mulle oli sellaista shittiä kerääntynyt tässä 48 vuoden aikana, mut sit kun sain diagnoosin, se lääkitys oli ikäänkuin kävelykeppi, josta sain tukea siihen, että mun aivosumu poistuu ja pystyn käymään niitä asioita läpi. Se helpotti tosi paljon. Siinä alkoi jäsennellä ja hahmottaa sitä omaa minuutta ja sitä, kuka mä oon. 

Huomasin sellaisenkin piirteen, et jos mä jotain opin, niin sit mä alan heti opettaan sitä muille. Huono piirre, kun ei itsekään tiedä asiasta kuin pintaraapaisun ja alkaa kertoa muille, et miten tää meneekään. 

Me eletään ne tarinat todeksi ja yritetään sopia siihen joukkoon, mikä on sen tarinan kertonut.

Se itsereflektio on kyllä todella tärkeetä. Ja sen opettelu. Ja mitä varhemmin me pystyttäis oppia olemaan itsellemme rehellisiä ja olemaan se, joka minä olen ja pystyä toimimaan esim. ryhmässä niin, että mut hyväksytään, eikä käydä niillä heikkouksilla mua vastaan. Et mua ei lyödä niillä jutuilla, missä mä oon heikko. 

Sitä tapahtuu nimenomaan sen järjestelmän vuoksi, “sä oot huono matikassa, no sä pääset tonne erityisporukkaan, susta ei tuu tätä tai tota”, suljetaan pois. Se on just sitä rankaisemista siitä, et “sulla on heikkous, kärsi”. Ja sit sanotaan, et “sun pitäis nyt vaan keksiä jotain muuta, missä ei niin tarvita tota matikkaa”. Ja sit uskotaan se tarina.

Niin just se, et meille kerrotaan niitä tarinoita meistä itsestämme ja me otetaan ne vastaan.

Niin, me eletään ne tarinat todeksi ja yritetään sopia siihen joukkoon, mikä on sen tarinan kertonut. Se oli vapauttava tunne, mulle se ensimmäinen kysymys oli, se tuli itseasiassa jo aiemmin. Silloin kun tän yrityksen syöksykierre oli pahimmillaan tai et mä näin, et nyt mennään kovaa päin seinään.

the other danish guyn tarina alkoi perseen voitelusta New Yorkin keskuspuistossa

Haluaisitko kertoa vähän tarkemmin, koska kaikki kuulijat eivät varmastikaan tunne sun tarinaa?

Okei eli long story short. Eli kun me perustettiin tää brändi vähän silleen sattumalta… Lähti siitä perseen voitelusta tuolla New Yorkin keskuspuistossa, tai ei siellä mitään voideltu, enkä minä voidellut…

Onko tää tarina edelleen siellä teidän nettisivuilla?

Joo on.

Eli sieltä voi käydä katsomassa tarkemmin.

Joo sieltä voi käydä katsomassa, mitä tapahtui. Niin sit sen jälkeen tuli into, et tää on hieno juttu. Ja mun add-oireisiin tai siihen miten se mussa näkyy, niin mä uppouduin siihen ihan täysillä siihen aiheeseen ja kaivoin kaiken mahdollisen tiedon, kaikki luvut, jotta mulla oli hyvä käsitys siitä ja varmuus siitä, et tää on se juttu, mikä pitää tehdä ja tehdä just näin. 

Mut sit se huonompi puoli siinä on, et mitään et saa vietyy loppuun asti. Pystyt aloittamaan tosi hienoja, isoja juttuja, valtavan hienoja suunnitelmia, mut sit kun se intensiteetti loppuu ja se “attention span” on mulla ollut aikuisiällä sellainen vuodesta puoleentoista vuoteen, et on pystynyt sen niinkin pitkäksi venyttämään. Mut sen jälkeen alkaakin vilkuilla jo muita juttuja, et “hei tää onkin kiinnostavaa”, “tuolla on tollanen juttu”. Niinku koira, joka menee sinne, minne nenä menee. 

Jouluna 2016 oli selvä näkymä, et me tullaan tekemään ennätystappiot, yli 350 000 euroa tappiota ja meillä on iso velka, siihen mennessä lähes 500 000 euroa ja rahaa ei ollut yhtään.

Sen seurauksena me mun yhtiökumppanin kanssa tehtiin ihan hölmöjä juttuja. Me tuhlattiin rahaa sellaisiin mitä me kuviteltiin, et tällainen brändin rakentaminen on. Tehtiin virheitä ja sit lakattiin luottamasta toisiimme ja epäluulo tuli luottamuksen tilalle. 

Sit jouluna 2016 oli selvä näkymä, et me tullaan tekemään ennätystappiot, yli 350 000 euroa tappiota ja meillä on iso velka, siihen mennessä lähes 500 000 euroa ja rahaa ei ollut yhtään.

Asiat oli jollain tavalla solmussa ja siinä kävi niin, että mä tammikuussa 2017 ehdotin, et “tää meidän persetarina kantoi tänne asti, mut se ei kestä tästä eteenpäin, et me tuhotaan tää yritys, meidän suhteet huononee, et parempi, että lähdetään eri teille”. 

Käytiin siinä sitten pikku teatteri, et kumpi tän nyt sitten ottaa ja mä jäin tähän. Sekin oli sellaista impulsiivisuutta, mikä liittyy tähän mun hoitamattomaan add:n, et “okei mä otan tämän, ihan sama kuin käy”. Sit mä huomaan, et mulla on itellään tää puolimilliä velkaa ja aika kuluu ja syöksykierre pahenee. 

Silloin mä kysyin itseltäni, et “Mitä tekisit jos et voisi epäonnistua”.

Mä olin sit jossain käyttänyt tätä otsikkoa ja ajatellut, et “mikä on se asia, mikä estää mua tekemästä?” Se, että mä sopeudun siihen muiden malliin. Ja tää brändi, mitä mä suunnittelin, niin se oli jo alusta lähtien niin, et mä en sovi tähän muuhun. Mä en halua edes mennä siihen, missä nää muut muotibrändit on. Et ei mua kiinnosta siellä olla. 

Silloin mä kysyin, et “Mitä tekisit jos et voisi epäonnistua”. “Mitä tekisit, jos olisi kertakaikkiaan eliminoitu se mahdollisuus, että tässä ei voi epäonnistua, et mitä mä tekisin silloin? Ja mäkin olin jossain siitä puhumassakin, aika synkkänä aikana. Mä olin, et “hei tässä suuri maailman valloittaja näin nyt puhumassa” ja meillä oli joku 175 euroa firman tilillä. 

Hävettää jälkikäteen, mut sen puheen otsikko: “Mitä tekisit, jos et voisi epäonnistua?”, oli enemmänkin sitä, et mä puhuin enemmän itselle, kuin niille muille. Jos näin jälkikäteen ajatellaan niin tää oli se, et “uskonko mä tähän itse?” 

“Ensin sun pitää katkaista kierre ja vasta sen jälkeen oikaista syöksy, et niitä ei voi tehdä yhtä aikaa”

Ja siitä tuli ensin se syöksykierre ja yksi tuttu lentäjä, joka ei tätä nyt varmaan tarkoittanut miksikään elämän filosofiaksi, mut kun mä kerroin sille olevani tässä syöksykierteessä, niin se kysyi multa, että tiedätsä Tommi miten syöksykierre ratkaistaan? 

No mä sanoin, että “en” ja se vastas, että “vastajalkaa ja sauva eteen”. Ja mä olin, tässähän on ihan helvetin hyvä neuvo, et mitä toi edes tarkoittaa niin se sanoi, että “ensin sun pitää katkaista kierre ja vasta sen jälkeen oikaista syöksy, et niitä ei voi tehdä yhtä aikaa”. 

Ja vaikka mä oon melko varma, et hän ei tarkoittanut sitä elämän filosofiseksi ohjeeksi, niin mun mielessä se kääntyi niin, että mä aloin miettimään, mitkä asiat on ne, jotka pitää mua tässä kierteessä, miks mä aina ajaudun samaan tilanteeseen. Et mun pitää ensin katkaista ne asiat, jotka pitää mua tässä kierteessä. 

Tää juttu on isompi kuin mä itse. Mun täytyy hyväksyä se, mikä on totta

Ja silloin tein ensimmäistä kertaa elämässäni sellaisen perusteellisen moraalisen itsetutkiskelun, jonka termin oon pöllinyt muualta. Se on siis Minnesota-hoidosta, joka on alkoholistien tehokas hoitomuoto ja mun veli on sen käynyt 2010-luvun alussa. Siellä päihderiippuvaisia raitistaa rehellisyys. Ei se, et on pakko olla juomatta. Se voi olla se motiivi sinne hakeutua, mutta se raittius tulee siitä, se raitis ajattelutapa on se, että on itselleen rehellinen. 

Ja koska se perustuu näihin 12 askeleeseen, niin vaikka mä en oo päihderiippuvainen, monista muista asioista voin olla hyvinkin riippuvainen, mutta en päihteistä, niin jos mä lähden käymään näitä kahtatoista askelta, niin ensin tunnustaa sen, et tää juttu on isompi kuin mä itse. Mun täytyy hyväksyä se, mikä on totta. 

En mä nyt ihan selkeesti oo niitä kaikkia kahtatoista askelta tehnyt, mutta se kehys oli mulla sillä tavalla siinä mielessä, kun mä tätä kävin, et missä mä oon valehdellut itselle ja muille, miten mä oon loukannut itseäni, miten mä oon toiminut itseäni vastaan.

Sä siis lähdit silloin kaivelemaan niitä, mistä sä puhuit aiemmin.

Joo, mä ajattelin, et mul ei oo vaihtoehtoja. Must ois ollut kätevä syytää tää tilanne vaikka mun entisen yhtiökumppanin niskaan. Se olis ollut jotenkin tosi helposti manipuloitavissa, et “no se johtui siitä ja kaikki oli sen syytä” ja et kaikki muutkin jutut johtuu kaikista muista. 

Mut mä ajattelin et mä hylkään sen vaihtoehdon, koska se ei oo vaihtoehto. Mä otan semmosen, et mitkä mun omat valinnat on saattanut vaikuttaa siihen, mitä mä oon nyt ja miten mulla on niin ahdasta tässä nykytilanteessa.

Mä opin itsestäni tosi paljon. Se oli mun motiivi ja mä en ajatellut epäonnistua tässä.

Ja voinko mä niitä valintoja tehdä toisin tästä eteenpäin. Ja silloin, mietin, et “Mitä tekisin jos en voisi epäonnistua?”. Ihan sama vaikka firma menis alta multa, mut mä opin itsestäni tosi paljon. Se oli mun motiivi ja mä en ajatellut epäonnistua tässä. Et mä päätin, et nyt mä käyn tän ja katsotaan sitten kun savu hälvenee, et mitä on jäljellä. 

Ja niin se sitten kävi. Paljon puhutaan siitä, et meissä on paljon enemmän potentiaalia, kuin me edes kuvitellaan olevan ja paljon puhutaan just siitä, et “tule siksi, joka olet” tai “sellaiseksi, joka olet”. Nää on tyhjiä sanoja, ikävä kyllä, jos ei niitä avata, et mitä se tarkoittaa. 

En mä siihen omaan potentiaaliini, enkä mä vielä edes tiedä, mihin kaikkeen must on, mutta en mä päässyt siihen, mä en tiennyt olevani niissä asioissa hyvä, joissa mä nyt olen hyvä tai joissa mä oon kehittynyt viimeisen kolmen vuoden aikana ihan helvetisti. 

Mä olin elänyt valheellista elämää, mä olin etsinyt itseäni muiden mielipiteistä. Mä olin etsinyt itseäni siitä porukasta, johon mä en tuu koskaan sopimaan. Enkä koskaan ollut etsinyt itseäni sieltä, mistä mä sen kaikkein varmimmin löydän, mun sisältä. 

Et ne kaikki vastaukset niihin kaikkiin kysymyksiin, mitä mun elämässä tulee, niin niitten vastaukset on mun sisällä. Mä en tiedä, miten mieli toimii ja on ehkä proosallista sanoa, et ne on kirjoitettu meidän dna:n, kuka tietää. 

Mut sieltä ne löyty, kaivelemalla sitä omaa sisintään. Missä mä oon hyvä, miks mä oon paska, miks mulle tuli tämmöinen tunne? Voinks mä kehittyä? Mikä valinta johti siihen? Voinks mä olla katkera? Kannattaaks mun olla katkera?

Niin se sellainen äärimmäinen rehellisyys itseä kohtaan, halu oikeesti löytää sen.

On vaikeaa mennä myöntään edes itselleen sellaisia asioita, joita ei luojan nähköön kertoisi kellekään täs maailmassa, et mitä on tuolla sisällä

Joo ja nimenomaan itseä kohtaan ihan aluksi. Et on vaikeaa mennä myöntään edes itselleen sellaisia asioita, joita ei luojan nähköön kertoisi kellekään täs maailmassa, et mitä on tuolla sisällä. Mut sit kun ne yksi kerrallaan tulee siihen pintaan ja käsittelee niitä ja toteaa et eihän tää ollutkaan loppujen lopuks… Tai onhan tää, mut et mä tiedän, että tästä en ole ylpeä, mutta… 

Se aiheutti sen et niistä pystyy nyt puhumaan. En mä niistä nyttenkään kaikille laverte, mut on olemassa ihmisiä, jotka niistä tietää. Mun psykiatri on tietysti yksi, kun hänellä on jo ihan ammattinsakin puolesta kyky ottaa vastaan asioita, mut on olemassa ihmisiä, joille oli helppo puhua se, et mulla on tällainen juttu. 

Se ihminen löytää itsensä toisten ihmisten… ne toiset ihmiset on peilejä itselle. 

Myös omia vahvuuksia voi käyttää väärin

Sanoit hetki sitten, että nyt tiedät asioita, joissa olet hyvä, mitä et tiennyt aiemmin. 

Että myöskin niistä pimeistä kohdista, niistä häpeällisistä kohdista voi ajatella, että kun eihän asiat ole mustavalkoisia, hyvä juttu tai huono juttu… Esim. voi käyttää vaikkapa jotain hyvää ominaisuutta, jotain toimintamalleja, vaikka jotain  vahvuutta ikäänkuin väärällä tavalla tai vääriin asioihin ja sitten kun saakin käännettyä sen niin, että käyttääkin sitä niihin hyviin asioihin, niin silläkin tavalla saattaa löytyä itsestä niitä hyviä asioita.

Totta, löytyy löytyy. Ja esim. en mä edelleenkään näe itseäni minään yritysjohtajana, ei mulla ole sellaista identiteettiä,  mut ennen mä ajattelin et mä oon bisnesmies sellainen pränttimies. Mut  en mä pystynyt myöntämään sitä, et mä en tajua liiketaloudesta paljon mitään. Siihen liittyi se, et kun siinä on niitä lukuja, sitä matematiikkaa. Ja vaikka mä nyt tiedän, et ei se oo niin monimutkaista, mutta kun se lähtökohta mun sisällä oli se, et mä en tajua noista asioista yhtään mitään, niin ne oli niitä asioita, jotka mulla oli tosi huonolla tolalla.

Ja taas kerran se ajatus, et mitä tekisit jos et voisi epäonnistua

No nyt mulla on maailman paras yhtiökumppani ja kollega joka rakastaa sitä taloudenpitoa. Ja se on hänen vastuulla ja me tehdään asioita omilla vahvuuksilla. Et ei heitetä Tommia syvään päähän ja tekemään tilinpäätösanalyysiä. 

Mut mä olin uskonut sen tarinan, että mä en ymmärrä näistä asioista mitään. Ja nyt mä tiedän et se ei oo totta. Mun hyvä ystävä ja yhtiökumppani Harri on nyt kärsivällisesti selittänyt mulle niitä asioita ja mä oon voinut kysyä niitä tyhmiä kysymyksiä, joita mun ikäänkuin asemassa olevan ihmisen ei pitäisi voida kysyä tai koska mä oon opiskellut vaikka mitä, valmistumatta mistään. 

Et kyllähän sun pitäis tietää ja sit vetää sellaisen kuoren siihen, et kyllähän mä tiedän, koska mä oon tällainen brändikonsultti whatever, et mä teeskentelen ymmärtäväni ja pystyn vakuuttavasti niistä puhumaan. Huijarisyndrooma mun sisällä huusi, et sä et tajuu tästä mitään, et älä puhu tästä. Ja kun mä kuvittelin, et mä en tajua, mut nyt nyt mä tiedän, et mä tajuun ne tärkeimmät asiat, sen oleellisen.

Ja taas kerran se ajatus, et mitä sä tekisit jos et voisi epäonnistua, niin näin mä tekisin. Mun aivot toimii vaan eri tavalla kuin jonkun toisen aivot.

On tärkeää sanoa ääneen, ettei osaa

Ja eihän kaikkien edes tarvitse osata kaikesta kaikkea. Ja niin kuin sä sanoit aiemmin, et on hyvä tietää myös ne omat heikkoudet tai ne asiat, joista ei ole edes kovin kiinnostunut ja sitä kautta löytää myöskin ympärilleen ne ihmiset, jotka sitä kautta luo sen kokonaisuuden.

Ja siis sanoa ääneen ne asiat. Mä luin just pari päivää sitten sellaisen artikkelin, jossa joku oli tehnyt toimitusjohtajista ja hallitusten puheenjohtajista tutkimuksen. Siellä on paljon sellaista, että kuvitellaan, että pitää olla tietynlainen, kun menee vaikka toimitusjohtajaksi, niin se kommunikaatio loppuu, kun sen myöntäminen, että ei osaa tai ymmärrä jotain, tekee susta heikon.

Tietysti pitää valita ne paikat ja jos on jossain pörssiyhtiössä ja sanoo ihan mitä sattuu, niin kurssit syöksyy.

Mut siis pitäisi olla esim. toimitusjohtajan ja hallituksen puheenjohtajan välillä yhteys, et voi olla todella rehellinen et mitä mä osaan ja mitä mä en osaa. Mut jos vedetään se teatteripuku ylle ja kravatti kaulaan ja ollaan tylyjä ja madalletaan ääntä ja yritetään olla helvetin vakuuttavia niin ei se onnistu. 

Muut näkee, et toi ei oo aito, tai sit ei nähdä tai kukaan ei suostu näkemään, et tässä on jotain, mitä pitäisi nostaa pintaan. Mutta niin ei tehdä, koska niin ei kuulu tehdä. 

Siks mä en näe itseäni sellaisena tyypillisenä toimitusjohtajana. Mä oon ihan tavallinen Tommi. Mulla on yritys, jossa mä teen töitä ja mä nautin työn tekemisestä niiden ihmisten kanssa. 

Eikä me olla missään Suomen parhaat työpaikat -listauksessa, enkä mä tiedä miksi mennä siihen ja lähteä tekemään sitä vertailua muihin. Meillä on hyvä tilanne. Mut meillä puhutaan siitä, että meillä saa ja pitää olla oma itsensä ja se oma persoona kaikkine heikkouksineen on tärkeä ja saa tuntea itsensä psykologisesti turvallisessa ympäristössä olevaksi ihmiseksi.

Haluaisin jo alakouluihin sellaista kulttuuria, että “Me ollaan joukkue, eikä rivi lapsia, jotka kilpailee keskenään ja laitetaan numerojärjestykseen”.

Ja sellaista kulttuuria haluaisin, että olisi jo alakoulussa. Ei lähdettäisi siitä systeemistä vaan siitä kulttuurista käsin, et millaisia ihmisiä meillä täällä on, miten me tullaan toimeen keskenään, millaisia erilaisia piirteitä meillä on…

Vähän niinkuin jääkiekkojoukkuetta rakennetaan, et kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan. Me ollaan joukkue, eikä rivi lapsia, jotka kilpailee keskenään ja laitetaan numerojärjestykseen.

Hyvät saa hymypoika- tai hymytyttöpatsaita ja ne paskat ei saa mitään, koska ne on ikäviä lapsia. Niin rakennettaisiinkin kulttuuri työpaikoille ja kouluihin eikä niin, et meillä on tää systeemi, tää opetussuunnitelma ja jos et pysy kärryillä niin morjens. 

Mun pitikin kysyä seuraavaksi, että mitä sun mielestä pitäisi koulussa muuttua, mut sä taisit vastata siihen jo aika hyvin. 

Joo se on se asia, jonka pitäis muuttua. Ja unohtaa, et mikä tulee siltä jostain opetushallistukselta tai -ministeriöstä, et sieltä tulee viisaus, kun sitä ei näköjään sieltä tule.

Sieltä tulee systeemi, järjestelmä, jonka osasia me olemme ja sä joko sopeudut siihen tai sitten olet ulkona ja sitä ei ei opivelvollisuusiän pidentämisellä muuteta vaan se muutetaan sillä, että ihmiset tuntee kuuluvansa siihen.

Ja mä en nyt halua puhua mistään inkluusiosta. Sekin on sellainen termi, joka pitäisi heittää suoraan roskikseen, kun siitä tulee vaan idealismia. Vaan, että mitä me tehdään ihmisille, jotta jokainen voisi tuntea kuuluvansa siihen, olla osa sitä.

Niin, sieltä koulusta ja päiväkodista se kuitenkin lähtee, tietysti myös vanhemmista. Onko sulla jotain mitä haluaisit sanoa vanhemmille?

Joo, paljonkin. Tästä tulee joku erityispitkä jakso, jota kukaan ei jaksa kuunnella. Toivottavasti leikkelet tätä.

Hyväksynkö lapseni sellaisena kuin hän on vai mielikuvan sellaisesta lapsesta, jonka mä haluaisin hänen olevan?

Mä oon itse vanhempi ja mä oon tehnyt ihan helvetisti virheitä kasvatuksessa tai siinä työssä, jota kasvatukseksi kutsutaan. Se, että hyväksynkö mä hänet sellaisena kuin hän on vai hyväksynkö mä mielikuvan sellaisesta lapsesta, jonka mä haluaisin hänen olevan. 

Mulle toi aukesi vähän myöhään, mut se lopulta aukes ton psykiatrin kanssa, kun mä taas marmatin et tästä ei tuu mitään, et tyttärellä on tätä ja tota ja et mä en kestä ja me ei saada yhteyttä. 

Ja vaikka mä oon itse tehnyt tosi pitkän maisemareitin. Ei oo ollut mikään lyhyt ja suora reitti kaikkien näitten opiskeluiden ja muiden vuoksi. Mä koen itse, että mä olen erityistapaus, mutta hän menee sen suoran polun, koska hänellä on siihen mahdollisuus. 

Mutta, kun hän valitseekin sen maisemareitin, niin mun oli tosi vaikea hyväksyä sitä “et miten kun ne kaikki muutkin sun kaverit menee sinne lukioon”. 

Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää sitä omaa potentiaalia

Mä haluaisin sanoa vanhemmille, että lukekaa sellainen kirja kuin Late bloomers. Se on Rich Kalgaardin kirjoittama. Sitä ei valitettavasti ole vielä suomeksi käännettynä. Toivoisin, että joku kustantamo ottaisi sen käännettäväksi ja levitykseen. 

Se kertoo siitä, että meistä ei kaikista tule kaksikymppisinä tekniikan tohtoreita ja superjahjakasta monen harrastuksen omaavaa tähtioppilasta, jolle koko maailma on auki. Aika harvasta tulee. Ja sitten ne, jotka jää siitä pois, ne jotka ei ole niitä varhaisia menestyjiä, niin tarina on se, et ne on syrjäytyneitä tai epäonnistujia. 

Mä luin sen kirjan ahmien läpi 2018 ja se oli mun mielestä tosi hyvä ja mä oon lukenut sen uudestaan läpi muutamaan kertaan ja vielä kuunnellut äänikirjana 2-3 kertaa ja joka kerta mä saan siitä rohkeutta ja voimaa siihen, että kyllä, jotkut meistä kulkee sen maisemareitin. 

Ja ne tekee ihan yhtä paljon töitä, kuin ne, jotka vetää lukion läpi 2,5 vuodessa ja siitä kauppikseen, oikikseen tai lääkikseen ja saa jonkun uran jostain ja sit tää muu porukka, niin “teistä ei tuu mitään”. 

Tää kirja, tää Late Bloomers on tehty niille ja myös niiden vanhemmille, jotka näkee… et vaikka mun tapauksessa, mä oon “Late bloomer”. Mä oon vasta viiskymppisenä löytänyt sen mun oman jutun. 

Mä oon selvinnyt kaikesta siitä, mikä aiheutti mulle ja mun läheisille, luojan tähden, erittäin paljon harmaista hiuksia ja stressiä ja kärsimystä, et tuleeks susta koskaan mitää, miks se poukkoilee, voisko se vaan ottaa sen lusikan kauniiseen käteen ja palata sinne yliopistoon ja tehdä sen saksan kielen kääntämisen gradun valmiiksi. 

Mä en sopinut siinäkään muottiin. Multa kysyttiin, et miksi sä et voi tehdä sellaisia asioita, joita muutkin tekee. Mä sanoin, et mä en tiedä. Mut koskaan ei ole myöhäistä, koskaan ei ole liian myöhäistä löytää sitä omaa potentiaalia.

J.K. Rowling kirjoitti ensimmäisen Harry Potterin muistaakseni 54-vuotiaana. Ja siinä kirjassa on lukematon määrä esimerkkejä siitä. Ei menestys ole sitä et mulla on valtaa ja rahaa ja monta autoa (eikä mulla olekaan). 

Tee niitä asioita, joissa sä onnistut, koska onnistuminen niissä itselleen tärkeissä asioissa on se menestys.

Sen kirjan myötä mä määrittelin itselleni, et menestyminen on onnistumista itselleen tärkeissä merkityksellisissä asioissa. Se tarkoittaa, et mä oon onnistunut niissä asioissa, jotka on mulle tärkeitä. Eikä niin, että se tulee jostain ulkoa, että olet kirjoittanut, kuten joku tänä vuonna 9 Laudaturia jossakin lukiossa. Joo, se on hieno suoritus, kaikki kunnia sille, hän on varmasti tehnyt paljon sen eteen ja hän on lahjakas ja häntä kiinnostaa sellaiset asiat ja hän haluaa onnistua siinä. 

Kaikki eivät onnistu siinä, he voivat onnistua jossakin ihan muussa. Mutta kun ne tuntee huonommuutta. Ja mä en tarkoita, että kenenkään pitäisi lukea vähemmän tai jos haluaa 6 ällää niin se on ihan fine. Jotkut menee sitä maisemareittiä. 

Mä menin lukioon, sitten mä keskeytin sen pari kertaa ja sit mä menin parin vuoden päästä uudestaan ja tein sen omaan tahtiini. Se oli mulle hyvä niin. Ja mä kirjoitin sieltä mielestäni ihan hyvät paperit, vaikka en mä niillä kauheesti mitään oo sen jälkeen tehnyt. 

Mutta ei se tarkoita sitä, et jos sä et nyt onnistu, ettetkö sä onnistuisi koskaan. Ja sen takia se kysymys: “Mitä tekisit, jos et voisi epäonnistua?”. Niin tee niitä asioita, joissa sä onnistut, koska onnistuminen niissä itselleen tärkeissä asioissa on se menestys.

Kiitos!

Kiitos sulle!

Todella tärkeää, täyttä asiaa tässä tunnin verran. Näihin sanoihin on hyvä lopettaa.

Kiitos paljon, mä taas puhuin ja rönsyilin tapani mukaan, mutta toivottavasti sait tästä jotain.

Todellakin ja kuulijat saa varmasti tosi paljon sun tarinasta ja sun ajatuksista. On tosi tärkeetä, että tuot esille näitä myös vähän erilaisia tapoja ajatella.

Ja meillä kaikilla on niitä. Mä en oo millään tavalla erityinen. Mä oon ihan tavallinen. Mulla ei vaan oo enää sitä suodatinta, mikä estäisi mua puhumasta asioista, jotka on mulle tärkeitä. Meillä kaikilla on niitä asioita ja ensimmäinen askel on alkaa puhua niistä.

Kyllä. Kiitos!

Lue myös:

Anna Syrjänen Pääkaupunkiseudun partiolaisista: “Meille saa tulla just sellaisena kuin on”

Lapsen hyvä itsetunto tukee oppimista. Miten sinä voit tukea lapsen itsetunnon kehittymistä?

Näin tunnistat omat ja perheesi vahvuudet – ja opit hyödyntämään niitä jokapäiväisessä arjessa

The post Mitä tekisit, jos et voisi epäonnistua? – haastattelussa Tommi Lähde appeared first on Sannis Shining.

*Tämä blogipostaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Pääkaupunkiseudun partiolaisten kanssa.

Voit myös kuunnella postauksen podcast-jaksona Positiivinen vanhemmuus-podcastista >>

Anna Syrjänen Pääkaupunkiseudun partiolaisista: “Meille saa tulla just sellaisena kuin on”

Näin syksyn tullen usein lapset ja toki aikuisetkin alkavat harrastaa erilaisia asioita, mutta olen itse huomannut työssäni erityisluokanopettajana sekä nepsy-valmentajana, että erityislapsilla on vähemmän harrastuksia, usein ei ollenkaan. Tai sitten harrastuksia on paljon, mutta ne vaihtuvat todella usein.

Tähän tietysti liittyy monenlaisia asioita. Koulupäivän kuormitus on jo ihan riittävää ja illat on hyvä rauhoittaa. Iltapäiviin on jo laitettu toimintaterapiaa, nepsy-valmennusta, tms. Lapsi tarvitsee niin paljon tukea, että on vaikeaa löytää sopivaa harrastusta. Ei ole tietoa harrastustoiminnan vetäjistä ja siitä pystyvätkö he tukemaan tarpeeksi tukea tarvitsevia lapsia, jne. 

Kuitenkin, itsekin olen saanut kyselyitä erityislasten harrastustoiminnasta ja tähän vastauksena minuun ottikin yhteyttä Pääkaupunkiseudun partiolaiset. Sovimme, että jutellaanpa tässä podcastissa/blogissa hieman siitä, mitä hyötyjä lapselle on harrastamisesta ylipäätään, mistä tietää, millainen harrastus sopii lapselle, miten vanhemmat voivat tukea lapsen harrastamista sekä harrastusohjaajia. Ja tietenkin, kun nyt kyseessä on Pääkaupunkiseudun partiolaiset, niin mitä partio voisi tarjota.

Täällä mukana juttelemassa on tänään Anna Syrjänen, partionjohtaja  Pääkaupunkiseudun partiolaisista. Moikka ja tervetuloa!

Moikka ja kiitos! 

Kertoisitko lyhyesti, itsestäsi ja taustoistasi ja toimenkuvastasi partiossa?

Joo, mulla on on partiokokemusta jo monta vuotta. Olen omassa lippukunnassani aloittanut ryhmänohjaajana jo, kun olin neljätoista, eli vuodesta 2015. Nyt olen kuusi vuotta tehnyt sitä aktiivisesti. Mulla on nyt kaksi ryhmää. Mulla on sellainen autisminkirjon nuorten Sisu-partioryhmä, jossa olen nyt ollut neljä vuotta mukana ja viides vuosi lähti käyntiin. Ja sit mulla on sellainen 11-12-vuotiaiden lasten ryhmä ja sitten lisäksi toimin muissakin pesteissä aktiivisesti täällä partiossa. Hallinnollisissa jutuissa myös lippukunnan johtajana, mutta mun mielestä ryhmän johtaminen ja se viikkotoiminta lasten kanssa toimiminen on todella tärkeä osa mulle siinä partiotoiminnassa.

Tosi kiva kuulla, kuulostaa tosi hyvältä, että on otettu huomioon erilaiset tarpeet. Tämä Sisu-ryhmä kuulostaa tosi hyvältä.

Joo se on kyllä tosi ihana ryhmä ja musta on kiva, et on mahdollisuus tuollaisellekin toiminnalle.

Harrastuksissa saa kavereita ja pääsee osaksi ryhmää

No jos puhutaan ensin vähän yleisesti lasten harrastamisesta ja siitä harrastamisen tärkeydestä, niin mitä sä sanoisit, että mitä hyötyjä on harrastamisesta? 

No ainakin mun mielestä yksi tosi tärkeä juttu on ne sosiaaliset kontaktit ja se sellainen yhteisöllisyys. Partiossakin kun toimitaan pienissä ryhmissä niin huomaa sen, miten tärkeää on, että on niitä kavereita ja niitä kontakteja ja pääsee olemaan osa sitä pienempää ryhmää. Että esim. jos koulussa ei ole oikein kavereita, tai on vähän syrjässä tai jopa kiusataan, niin meillä on monia, joilla on sitten partiosta niitä hyviä kavereita siinä ryhmässä ja pääsee tekemään kaikkea hauskaa ja oppimaan yhdessä muiden kanssa.

Kuulostaa tosi tärkeältä ja merkitykselliseltä: yhdessä tekeminen, kaverit, jne. Ja kun se on ohjattua toimintaa, niin päästään helposti tukemaan sitä.

Joo ja sit toki harrastuksissa oppii paljon tärkeitä taitoja, joita ei välttämättä koulussa opi. Sellaisia käytännöllisiä taitoja, joista voi olla ihan elämässäkin pitkällä tähtäimellä hyötyä. Se on vähän sellaista vastapainoa sinne koulunkäynnille, että pääsee vapaa-ajalla puuhailemaan jotain muutakin kuin sitä luokassa istumista.

Harrastuksen kautta voi löytyä vaikka tulevaisuuden ammatti

Ja sieltä voi löytyä se, missä voi loistaa, esim. jos koulussa on vaikka haasteita oppimisessa.

Niin, ne sellaiset onnistumisen kokemukset. Kun koulu kuitenkin suosii sellaista tiettyä tyyppiä, tai että ei välttämättä yksinkertaisesti pärjää siinä, et miten koulussa esim. arvioidaan osaamista. Et vaikka koulu ei menisikään niin hyvin, niin voi sitten toisenlaisissa taidoissa olla todella hyvä ja saa niitä onnistumisen kokemuksia sitten siellä harrastuksessa.

Niin, ja ne kannattelee. Ja tottakai sitä kautta voi löytyä vaikka tulevaisuudessa jopa ammattikin.

Joo, itse esimerkiksi olen juuri lähdössä opiskelemaan luokanopettajaksi ja uskon, että partiolla on ollut paljon vaikutusta siihen, että olen tämän löytänyt, kun sitä ryhmän ohjaamista on ollut paljon ja työskennellyt paljon lasten kanssa.

Joo ja varmasti näistä taidoista on paljon hyötyä siinä luokan opettamisessa, siinä ryhmäyttämisessä ja siinä, miten siellä luokassa saa sen homman toimimaan.

Joo ja kun partiokin on kasvatustoimintaa.

Kiva kuulla, koska mä olen itsekin tosiaan erityisluokanopettaja, niin kaikki tällaiset taidot ovat tosi tärkeitä siellä koulussa.

No mistä sitten tietää, mikä tai millainen harrastus sopii lapselle?

Toki lapsilla voi olla jotain ominaisuuksia, joista voi saada vinkkejä. Jos on vaikka tosi luova, niin voi miettiä jotain luovia harrastuksia tai jos on vaikka aktiivinen ja pitää päästä liikkumaan, niin liikunta tai urheilu. Mutta lapselta voi tietysti koittaa kysellä, että mistä se tykkäisi ja tarjota aktiivisesti erilaisia harrastuksia ja sit ihan käydä kokeilemassa. 

Aina voi mennä testaamaan ja jos se ei sitten ole oma juttu, niin ei sitä sitten tarvitse jatkaa. Mutta sillä tavalla voi löytyä niitä harrastuksia, joita ei olisi aiemmin ajateltukaan ja voi sitä kautta löytyä se oma juttu.

Joo ja mitä olen nähnyt, että joissain harrastuksissa ihan mainostetaan sitä, että voi tulla kokeilemaan, mutta ei läheskään kaikissa. Todennäköisesti voi kuitenkin mennä kokeilemaan, jos vain ottaa yhteyttä siihen harrastuksen järjestäjään ja kysyy, että olisiko mahdollista päästä kokeilemaan. 

Uskoisin, että onnistuu. Meillä on se käytäntö, että voi tulla kaksi kertaa ihan sinne viikkokokouksiin tutustumaan ja kokeilemaan tai sitten vaan leirille tai retkelle. Siinä vaiheessa ei tarvitse vielä ilmoittautua, mutta sitten jos haluaa jatkaa, niin sitten katsotaan ne ilmoittautumiset. Saa tulla siis testaamaan ja katsomaan millaista se on.

Niin ja ylipäätään, jos ei ole päässyt katsomaan tai kokeilemaan, niin eihän sitä tiedä, millaista se toiminta on.

Vanhemmilla on tärkeä rooli lapsen harrastuksissa

No miten sitten, jos lapsen on vaikea löytää sitä kiinnostusta? Tai etenkin nyt, kun puhutaan nepsy-lapsista, niin voi tulla sellaisia tilanteita, että tulee vaikeita hetkiä ja lapsi sanoo, ettei halua mennä. Miten sitä kiinnostusta ylipäätään harrastamiseen voi herätellä tai ylläpitää?

No, vanhemmilla on tosi tärkeä rooli. On tärkeää, että vanhemmat on aktiivisesti mukana siinä, kun etsitään sitä sopivaa harrastusta. Itse olin lapsena sellainen, että en oikein keksinyt itse, mitä voisin harrastaa, mutta omat vanhempani ehdottivat aktiivisesti ja siitä mulle on jäänyt tosi pitkäaikaisiakin harrastuksia, esim. tää partio. 

Ehkä myös muutenkin se vanhempien aktiivisuus, että ilmoittaa lapsen mukaan esim. niille leireille tai mahdollisuuksien mukaan vie lapsia harrastukseen ja sillä tavalla tekee harrastamisen lapselle mahdollisimman helpoksi.

Ja toki sitten esim. voi yrittää saada kaverin mukaan harrastamaan samaa harrastusta. Esim. jos on uusi ryhmä, niin voi olla helpompaa mennä yhdessä kaverin kanssa.

Joo, tosi hyvä vinkki.

Joo, itselleni oli helpompaa, kun lapsena aloitin partion, niin sinne lähti mukaan mun luokalta useampikin kaveri ja sit mun vanhemmat ehdotti sitä mulle. Mun oli lapsena vaikeaa mennä uusiin tilanteisiin, ja kun vanhemmat ehdotti partiota ja sitten sinne tuli vielä muitakin kavereita, niin se oli paljon helpompaa.

Ja toki kiinnostuksen ylläpito voi olla välillä hankalaa. Jos motivaatio menee, niin sitä voi olla hankala saada takaisin. Toki on sellaisia harrastuksia, joissa pitää olla aina mukana ja putoaa kärryiltä, jos on poissaoloja. Esim. jotkut urheiluharrastukset voivat olla tällaisia. Et mun mielestä harrastuksen on hyvä olla joustava. Et jos joskus ei huvita mennä paikalle tai joutuu olemaan poissa, niin ei jää jälkeen kaikista. 

Joo, noi on varmasti tosi tärkeitä asioita just vanhemmille. Sieltä tuli monta vinkkiä. Se, että on aktiivinen ja ehdottaa harrastuksia lapselle, mahdollistaa sen harrastamisen esim. kuljettamalla, pyytää jonkun kaverin mukaan ja sitten tämä joustavuus. Tosi paljon tärkeitä pointteja.

Myös tukihenkilö, henkilökohtainen avustaja tai nepsy-valmentaja voi olla apuna etsimässä lapselle sopivaa harrastusta

Tästä tuli mieleen, että monilla erityislapsilla voi olla tukihenkilö tai nepsyvalmentaja, joka voi olla myös apuna näissä harrastuksissa. Itse olen ainakin nepsy-valmentajana miettinyt lapsen kanssa, millainen harrastus voisi olla kivaa, katsottu yhdessä aikatauluja ja sovittu, että olen mukana ainakin ensimmäisellä kerralla. Et jos on niitä tukitoimia, niin ehdottomasti niitä kannatta hyödyntää myös tällaisiin harrastusjuttuihin, koska se tukee just sitä sosiaalista kanssakäymistä.

Ja meillä saa tulla juttelemaan ja vanhemmat saavat tulla mukaan. Ja etenkin tuolla Sisu-partiossa on usein vanhemmat muutamilla ekoilla kerroilla mukana. Pysyvät usein vähän taka-alalla, mutta tulevat tarpeen mukaan tukemaan. Ja sitten meillä on ollut useilla henkilökohtaisia avustajia mukana toiminnassa. Ovat toki näille henkilöille, joita avustavat, tärkeitä, mutta myös meille ohjaajille. Se on ollut tosi kiva.

Partio on elämisen opettelua. Sen päämääränä on kasvattaa persoonallisuudeltaan ja elämäntavoiltaan tasapainoinen, vastuuntuntoinen, aktiivinen sekä itsenäisesti ajatteleva paikallisen kansallisen ja kansainvälisen yhteisön jäsen.

Jos puhutaan ihan juuri partiosta, niin haluaisitko kertoa vähän tarkemmin, mitä partio tarjoaa harrastuksena? Monet varmasti tietää partiosta jotain, mutta mä en ainakaan itsekään tiedä kovin paljoa, että mitä siellä oikein tehdään. Tiedät, että esim. retkeillään ja ollaan luonnossa, mutta se on varmasti vain pieni osa sitä partioharrastusta. Eli kertoisitko vähän tarkemmin?

Joo, partiohan on todella laaja asia. Monilla siihen liittyy ennakkoluuloja ja vähän stereotyyppisiäkin käsityksiä. Mut siis luontohan on todella tärkeä osa partiota, mutta se on myös paljon muuta. Että ei tehdä ainoastaan solmuja ja nuotiota ja suunnisteta, vaan todella laajasti kaikkea. Sanoisin, että se on sellaista elämisen opettelua. 

Se on kasvatustoimintaa, jossa tavoitteena on tukea lasten ja nuorten kasvua niin, että huomioidaan heidän yksilölliset ominaispiirteensä. 

Päämääränä on kasvattaa persoonallisuudeltaan ja elämäntavoiltaan tasapainoinen, vastuuntuntoinen, aktiivinen sekä itsenäisesti ajatteleva paikallisen kansallisen ja kansainvälisen yhteisön jäsen. Kuulostaa aika pitkältä litanialta, mutta se on tiivistettynä meidän päämäärä. 

Meillä tosiaan toiminnassa on kasvatustavoitteita, jotka on jaettu neljään kategoriaan:

1. Suhde itseen
2. toiseen
3. ympäristöön
4. yhteiskuntaan

Siellä on kaikkea lähtien omasta itsetuntemuksesta ryhmässä toimimiseen, ihmissuhteisiin, osaamista ja ongelmanratkaisua. Just sitä luontosuhdetta, mitä yleisesti liitetään vahvasti partioon. Toisten kunnioittamista ja yhteiskunnallista vaikuttamista. Eli siellä oikeasti harjoitellaan erittäin laajalla skaalalla erilaisia taitoja. Ne on sinne ohjelmaan ihan sisäänlaitettuna nämä kasvatustavoitteet. 

Partio on paljon muutakin kuin vain luonnossa retkeilyä

Eli noi olivat sellaisia yläkäsitteitä, mutta harjoitellaa tosi paljon erilaisa taitoja ihan retki- ja erätaidoista ruoanlaittoon ja siivoukseen, ensiapua, netti- ja mediataitoja, yhteiskuntataitoja. Esim. kun oli kuntavaalit, tehtiin vaikuttamiseen liittyviä aktiviteetteja. Meillä on liikuntaa, vierailuja, nikkaroidaan, rakennellaan. Paljon erilaisia taitoja. Ja kun tullaan vanhemmaksi, niin enemmän sellaista pohdiskelua ja oman maailmankuvan rakentamista. Ja tässä kaikessa on mukana ryhmässä toimiminen ja konkreettinen tekeminen, tekemällä oppiminen. Et ei vaan kuunnella luennointia, vaan oikeasti tehdään yhdessä ja usein luonnossa. 

Niitä aiheita, mitä käsitellään on paljon, mutta siinä pysyy aina mukana se toisten kanssa tekeminen ja käytännönläheisyys.

Joo. Kuulostaa, kuten sanoit aluksi, että opetellaan asioita elämää varten, niin siltä se todellakin on sellaisia taitoja, sosiaaliset suhteet, ongelman ratkaisu, yhdessä tekeminen ja se suhde niin itseen kuin muihin ja luontoon. Ne ovat sellaisia taitoja, joita ei voi myöskään liikaa korostaa. Tosi tärkeitä asioita ihan jokaiselle.

Niinpä. Voin sanoa, että ihan aina oppii jotain uutta. En voi sanoa, että olisi ylärajaa uudelle oppimiselle partiossa. Aina pääsee tekemään jotain uutta. Ja meillä on nousujohteisuus todella tärkeää partiossa. Eli ihan pienempien kanssa ei tietenkään lähdetä tekemään ihan kaikkea heti, vaan pienenä harjoitellaan perusteita ja mitä vanhemmaksi tulee, niin lisätään asioita. Pyritään aina oppimaan jotain uutta ja jatkamaan sitä prosessia, että saa niitä taitoja kehitettyä ja vahvistettua.

Partio joustaa lapsen tai nuoren tarpeiden mukaan

Niin, että aina ikätasoisesti ja sen tasoisesti, minkälaisia asioita osaa ja varmaan myöskin sen perusteella, että kuinka kauan on partiossa ollut ja oppinut näitä asioita.

Joo, meillä tosiaan on paljon kaikkia leirejä ja retkiä. Viikkotoimintaa meillä on kerran viikossa, me kutsutaan sitä kokoukseksi, mutta se on siis se harrastustoiminta, niin siellä harjoitellaan tätä kaikkea. Ja meillä on useampia retkiä oman ryhmän kanssa vuodessa ja voidaan yöpyä luonnossa tai sitten pienissä mökeissä. Ja sitten meillä on oman lippukunnan, eli sellainen meidän paikallisyhdistys, yhteisiä tapahtumia ja retkiä ja partiotaitokisoja. Jotkut sitten valitsee, että käyvät vain viikkotoiminnassa eivätkä ollenkaan retkillä, jos ei vaikka tykkää lähteä. 

Kuten sanoin, niin partio on joustavaa, että ei tarvitse osallistua kaikkeen, jos vaikka vähän jännittää lähteä vaikka retkelle niin on todella ok käydä vain viikkokokouksissa tai sitten jotkut käyvät enemmän vain juuri retkillä tai leireillä. 

Toi on varmasti todella tärkeää, että jos se on vaikka sen kerran viikossa, niin lähtee siitä liikkeelle. Ja sit jos esim. vaikka kotoa poissa oleminen yön yli tuntuu liian jännittävältä, niin kuin se monille on, niin ei tarvitse heti sitoutua sellaisiin asioihin, joihin ei ole valmis. 

Joo, se on tosi joustavaa ja pyritään ottamaan huomioon, niin, että esim. ennen kahden yön retkeä mennään ensin vaikka päiväretkelle, et ei yövytä ollenkaan niin se saattaa jo auttaa.

Autisminkirjon nuorten Sisu-partioryhmässä otetaan huomioon jokaisen tarpeet ja muistetaan ennakointi

Halusisitko kertoa vielä vähän tarkemmin näistä viikkokokouksista, niin mitä voisi esimerkiksi sisältyä viikkokokoukeen vaikkapa tällaisessa Sisu-ryhmässä? 

Meillä on yleensä sellainen runko kokouksissa, joka toistuu viikosta toiseen. Sisu-ryhmässä me aloitetaan yleensä kuulumisilla. Meille on tosi tärkeää, että kaikki pääsevät vähän kertomaan, mitä viikon aikana on tapahtunut ja millaiset fiilikset on siellä kokouksessa ollessa. 

Sitten me yleensä ollaan harjoiteltu jotain taitoja. Meillä viime vuonna oli tosi paljon etänä, että se on vähän muuttanut tätä, mutta on voinut olla vaikkapa sellaista, että tehdään retkikeittimillä ruokaa, tai esim. harjoiteltu ensiapua, esim. haavan paikkausta tai painesiteen tekemistä rastikiertotyyppisesti. Eri rasteilla on siis ollut aina joku vähän erilainen tehtävä. 

Ja sitten erityisesti lasten kanssa me yleensä aina leikitään jotain, mutta myös vanhempien kanssa. Välillä ollaan käyty myös esim. vierailulla. Esim. meillä oli ennen meidän kokouspaikan vieressä vapaapalokunta, niin me käytiin siellä vierailulla Sisu-partion kanssa. 

Välillä ollaan käyty kalastamassa, välillä kävelyllä. Toiminta vaihtuu joka viikko, eli aina on jotain erilaista.

Miten sitten, kun puhutaan esim. lapsista joilla on autismin kirjon piirteitä, joille on todella tärkeää ennakointi ja tietyt rutiinit, niin mite te partiossa otatte sitä huomioon?

No just se, että meillä on se sama runko, joka toistuu viikosta toiseen: Meillä on se kuulumiskierros ja sitten se toiminta ja sitten meillä on kokouksen päättämismenot. Ennen koronaa ollaan tehty sisaruspiiri, ollaan otettu käsistä kiinni ja laulettu lopetuslaulu ja huudettu meidän huuto.

Eli se selkeä rakenne, joka toistuu. Lisäksi mä suunnittelen, tämä vaihtelee vähän ohjaajasta toiseen, mutta mä suunnittelen aina puoli vuotta eteenpäin ja laitetaan ne suunnitelmat jakoon vanhemmille ja ryhmän jäsenille.

Osalle on todella tärkeää tietää, mitä me tehdään nyt, mitä me tehdään seuraavalla kerralla, niin tälleen siihen tarpeeseen on helppo vastata. 

Joskus on ollut sellaisia tilanteita, että nuorella/lapsella on ollut vaikea motivoitua jostain asiasta tai joku suunniteltu juttu ei ole tuntunut mielekkäältä, niin vanhemmat ovat ilmoittaneet, että lapsi/nuori ei tällä kertaa tule ja se on ihan ok. Juuri tämän takia halutaan kertoa suunnitelmista etukäteen, että voi valmistautua tai sitten jos ei huvita joku asia, niin sitten ei tule, se on ihan ok. Niin, että se olisi mahdollisimman helppoa lapsillekin.

Joo, ja se on todella tärkeää vanhemmille, jotka ovat tottuneet ennakoimaan esim. kuukausitasolla tai viikkotasolla ja puhuvat lapsilleen, että “Muistatko, että ensi torstaina partiossa on ensiaputaitoja”. Eli pystyvät puhumaan siitä etukäteen ja näin se on selkää vanhemmille ja lapsille ja tietysti myös teille ohjaajille.

“Partio kuuluu kaikille” ja pyritään aina huomioimaan jokaisen erityistarpeet

Tuossa jakson alussa puhuin vähän siitä, että lapsilla, kenellä on erityisen tuen tarpeita tai harrastustoiminnassa ei ole resursseja tai osaamista, miten tukea lasta. Sä oot jonkun verran tästä jo kertonutkin, mutta miten partiossa otetaan huomioon lasten erilaisuus ja miten heitä tuetaan?

Meillä on lähtökohta, ja käytetäänkin yleensä tällaista slogania, että “Partio kuuluu kaikille”, eli kaikki saa tulla harrastamaan riippumatta niistä yksilön ominaisuuksista tai vaikka erityisen tuen tarpeista. Kaikki saavat tulla mukaan. 

Se on toki ryhmäkohtaista ja lippukuntakohtaista, miten pystytään järjestämään, mutta se on meidän arvojen mukaista, että kaikki pääsisi mukaan. Me annetaan mahdollisuuksia ja kun meidän ohjelmassakin on paljon sitä, että opetellaan tulemaan toimeen ja harjoitellaan yhteistyötaitoja ja ryhmässä toimimista, niin sekin myös tukee sitä.

Toki meillä otetaan suunnittelussa huomioon, esim. ne rutiinit. Meillä aina ryhmissä tehdään säännöt, joissa kirjataan, mitä meidän kokouksissa saa tehdä ja millainen käytös ei ole kivaa, esim. vaikka puhua toisen päälle. Eli ihan samantapaisia, mitä esim. koululuokassa voisi olla. Jotta kaikille olisi selkeää, millaisia rajoja pitäisi osata noudattaa.

Toki puhun nyt omasta kokemuksistani omassa lippukunnassani, mutta yleensä partiolaisissa on paljon sellaista ennakkoluulotonta asennetta ja yleisesti ihmiset, jotka hakeutuvat näihin tehtäviin, ovat tietynlaisia. Mä oon huomannut, että partio kerää aika sellaista avointa porukkaa, ainakin mun omassa lippukunnassa. Meillä on tosiaan tämä Sisu-partio, jossa on lähinnä autismin kirjolla olevia nuoria, mutta myös näissä ihan perusryhmissä on lapsia, jotka tarvitsee erityistä tukea. Esim. lapsia, joilla on adhd on paljonkin ihan perusryhmissä.

Meillä on usein nuoria ohjaajia, mutta heillä on aina se aikuisen tuki siellä taustalla. Pyritään huolehtimaan, että aina on se aikuinen, johon voi tukeutua ja joka voi tulla mukaan kokouksiinkin. Ihan pienimmillä lapsilla on aikuiset ohjaajat ja sitten voi olla nuoria esim. apu-ohjaajina. Sitten 12-15 on sellaisia, joilla on nuoret johtajat, mutta meidän lippukunnassa on ainakin huolehdittu siitä, että siellä on aina se aikuisten taustatuki.

Sisu-partiossa nuoret auttaa, tukee ja ymmärtää toisiaan

Tarjotaan myös koulutusta, joissa käydään esim. sitä, miten toimitaan vaikka erityistä tukea tarvitsevien lasten kanssa ja saattaa olla sellaisia iltajuttuja, esim. itse osallistuin viime vuonna parin tunnin settiin, jossa käytiin näitä asioita läpi. Mut tottakai, vapaaehtoinen harrastus, et ei voi siihen pakottaa. Mut jos kiinnostusta löytyy, niin siihen löytyy myös koulutuksia. Ja ainakin meidän lippukunnassa maksetaan näitä koulutuksia, eli ei tarvitse itse niistä maksaa.

Ja toki sitten meillä on paljon partiossa myös vertaisjohtajuutta. Esim jo nuoria opetetaan ottamaan vastuuta siitä omasta toiminnasta, mutta myös sen ryhmän toiminnasta. Välillä esim. jos jollakin on oppimisvaikeuksia tai vaikka esim. motorisia vaikeuksia, niin oon huomannut, että lapset siellä opastavat ja auttavat toisiaan. On hauska huomata, että lapsetkin auttavat toisiaan tosi paljon. 

Erityisesti siinä Sisu-partiossa nuoret auttaa ja tukee toisiaan tosi paljon. Että siellä erityisesti on sellainen ilmapiiri, jossa hirveesti ymmärretään toisia etenkin jos ei pysty tekemään jotain asiaa ja on todella mukava ilmapiiri. 

Ja sitten yksi sellainen asia, mikä tukee, että kuin meillä ei ole sellaisia asioita x, joita tarvitsee osata ikäänkuin päästäkseen seuraavalle tasolle, vaan kaikki on samalla tasolla ja kaikilla on erilaisia taitoja. Meillä pääsee etenemään, eikä ole mitään kriteerejä, millä putoaisi esim. ryhmästä pois. Kaikki ovat siis samalla tasolla, vaikka taidot olisivat erilaisia. 

Vanhemmista on iso apu harrastusten vetäjille; kommunikointi ja avoimuus tukevat harrastustoimintaa

No mitä sitten toivoisitte esim. vanhemmilta, miten vanhemmat voisivat tukea vetäjää tai ohjaajaa? Millaista toivoisitte, että yhteistyö vanhempien kanssa olisi?

Mun mielestä tärkeintä on sellainen kommunikointi ja avoimuus. Muistan, esim. nuorena, kun olen aloittanut ja sitten joku tilanne on vähän kärjistynyt ja en ole tiennyt, että siellä on joku diagnoosi taustalla, eikä ole oikein tajunnut, että siellä on ollut joku syy sille käytökselle ja tilanne on kärjistynyt johonkin vaikeaan tilanteeseen. 

Silloin olisi ollut helpompaa reagoida ja ymmärtää sitä käytöstä, kun olisi tiennyt, että siellä on se diagnoosi. Jotkut voi pelätä sellaista leimautumista tai että on jollain tavalla taakkana, kun tulee kertomaan oman lapsen haasteista tai tuen tarpeesta, mutta itse olen sitä mieltä, että se on aina ainoastaan hyödyksi jos me johtajat saadaa tietää, millaisia tuen tarpeita on ja se on myös sille lapselle tietenkin hyödyksi. 

Jos me itse tiedetään niistä, niin me pystytään mukauttamaan myös meidän toimintaa paljon paremmin sen mukaan ja tukea siinä. Esim. jos vanhemmat vaikka tietää, millaiset tilanteet on vaikeita lapselle, niin vähän kertoo siitä, tai jos on vaikka jotain vinkkejä, että miten kannattaisi toimia. 

Se on tosi iso apu, koska ei me olla mitään ammattilaisia ja kaikki pyörii vapaa-ehtoisuuden pohjalla ja meitä o erilaisia ihmisiä erilaisilla taustoilla vetämässä ryhmiä. Mutta voisin sanoa, että ihan varmasti kaikki arvostaa sitä, että avoimesti kerrotaan. Ei me niitä haasteita lähdetä kertomaan kaikille, vaan se tieto pysyy meillä johtajilla, mutta se tekee sen, että meidän on helpompaa toimia, kun me tiedetään.

Joo, ja sitten varmaan sellaiset lyhyetkin kommentit esim. siinä, kun tuodaan lasta harrastukseen, et “tänään on ollut vähän hankala päivä, et saattaa olla vähän kiukkuinen”, tms. auttaa siinä, että pystyy huomioimaan sen.

Joo, auttaa kyllä. Just sellainen kommunikointi. Ja kuten olen sanonut, et partio on tosi joustava harrastus. Et meillä on niitä suoritusmerkkejä, mitkä vaatii, et tekee x asiat, mutta esim. just Sisu-partiossa me sovelletaan niitä aika rankalla kädellä. Että partio on todella joustava harrastus ja sitä on helppo mukauttaa ryhmän mukaan ja sitä pystyy ja saa soveltaa.

“Meille partioon saa tulla just sellaisena kuin on”

Kuulostaa hyvältä. No, onko sulla vielä jotain muuta, mitä haluaisit sanoa erityisesti nyt vanhemmille, koska tätä podcastia kuuntelee erityisesti vanhemmat. Ja toisaalta tätä saattaa kuunnella myöskin esim. kasvatusalojen ammattilaiset tai sitten vaikkapa harrastustoiminnan vetäjät, niin onko sulla jotain, mitä haluaisit vielä sanoa?

Mitäs mä vielä sanoisin. No, ainakin nyt niinkuin partiolaisena, niin meille ainakin saa tulla just sellaisena kuin on eikä tarvitse pelätä sitä, että onko jotenkin taakkana jos vaikka on erityistarpeita. Ja meille saa lähteä myös aikuiset mukaan. Tarjotaan paljon hyvää toimintaa myös aikuisille ja voi lähteä mukaan vaikka lapsen kanssa, jos tuntuu siltä.

Joo, toi oli tärkeä pointti, että se voi joskus olla lapselle helpompaa, jos se oma vanhempi on mukana. Että tosiaan partio tarjoaa myös tällaista koko perheen toimintaa.

Joo meillä on siis nykyään nuoremmille lapsille sellaista perhepartiota, jossa koko perhe voi olla yhdessä lapsen kanssa. Se on tarkoitettu alle kouluikäisille. Mut aika usein käy myös niin, että lapsi aloittaa partion, niin vanhempi saattaa alkaa ryhmänjohtajaksi siinä samassa ryhmässä. Ja kun lapselle alkaa tulla ikää, niin saattaa vanhempi siitä niinkun…

Niin, siirtyy takavasemmalle 🙂

Niin, erityisesti sit kun lapsi tulee teini-ikään, niin se voi monelle nuorelle olla hankalaa jos se oma vanhempi on siellä. Mutta siis partiossa voi tehdä myös paljon muuta kuin ryhtyä ryhmänjohtajaksi ja pääsee itsekin oppimaan. Moni aikuinen sanookin, että on niin hienoa ja ihanaa, kun pääsee oppimaan nuorilta monenlaisia taitoja, kun yleensä se on vähän päinvastainen asetelma. 

Kyllä, no miten nyt sitten, jos jollain kiinnostus heräsi. Tää oli nyt siis yhteistyössä Pääkaupunkiseudun partiolaisten kanssa, niin kerrotko vielä, miten jos haluaisi vaikka päästä kokeilemaan, niin miten se tapahtuu.

No meillä on nettisivut. Toki jos tietää jonkun tarkan lippukunnan alueelta, niin lippukunnilta löytyy myös omia nettisivuja. Mut jos ei tiedä, niin esim. just Pääkaupunkiseudun partiolaisten nettisivuilta löytyy myös esim. lippukuntahaku ja sieltä voi myös suodattaa sitä hakua, et jos hakee esim. juurikin näitä erityisryhmiä, kuten Sisu-partiota. Toki katsoin vähän aikaa sitä karttaa, eikä sieltä löytynyt just mun omaa lippukuntaa, et en tiedä miksi. Mutta yhteystietoja löytyy varmasti ja sieltä voi kysellä ja varmasti osataan ohjata oikeaan suuntaan ja kertoa, millaisia ryhmiä on tarjolla.

Tärkeintä on, että löytyy se oma paikka, jossa on hyvä olla

Niin just, et kuten Annakin kertoi, niin avoimesti ottaa yhteyttä ja kertoo, että meillä on tällainen tilanne, että etsitään lapselle harrastusta ja hänellä on tällaisia haasteita, et löytyiskö meidän lapselle toimintaa ja voidaanko tulla kokeilemaan.

Joo, mä sanoisin, et se on helpointa just siinä heti kertoa niistä haasteista siinä vaiheessa kun sitä ryhmää valitaan, niin osataan ehkä paremmin ottaa huomioon. Toki jos aloittaa ja sitten huomataan, että se oma ryhmä ei ehkä olekaan se paras vaihtoehto, niin ei tietenkään potkita ulos, vaan usein aletaan sitten selvittää, että löytyiskö joku parempi vaihtoehto. Esim. jos lapsen tai nuoren motivaatio on hukassa tai siinä omassa ryhmässä ei pystytä tarjoamaan sitä tukea, niin pyritään selvittelemään muita vaihtoehtoja ja löytää se oma paikka.

Kuulostaa hyvältä, koska sehän on tärkeää tässä elämässäkin, että löytyy se oma paikka, se missä on hyvä olla. 

Hyvä, mutta tähän on hyvä lopettaa. Mä pistän tähän tän jakson muistiinpanoihin teidän nettisivut ja oon myöskin huomannut mun somekanavissa, että on alkanut näkyä paljon Pääkaupunkiseudun partiolaisten mainoksia, että teillä on hyvä somekampanja meneillään. Ne oli hauskoja videoita, niin kannattaa ehdottomasti olla yhteydessä. 

Kiitos paljon!

Kiitos!

Täältä pääset tutustumaan lisää Pääkaupunkiseudun partiolaisten toimintaan sekä ilmoittautumaan mukaan. VINKKI: Pääsette kokeilemaan harrastusta maksutta!

https://www.paakaupunkiseudunpartiolaiset.fi/

Jos kiinnostuit tai tiedät lapsen tai nuoren, joka ei vielä ole löytänyt itselleen sopivaa harrastusta, vinkkaa partiosta hänelle tai jaa blogikirjoitus omassa somessasi 🙂

The post Anna Syrjänen Pääkaupunkiseudun partiolaisista: “Meille saa tulla just sellaisena kuin on” appeared first on Sannis Shining.

Voit myös kuunnella artikkelin podcastina täältä >>

Lapsen hyvä itsetunto tukee oppimista. Miten sinä voit tukea lapsen itsetunnon kehittymistä?

Koska koulut ovat tässä nyt muutama viikko sitten alkaneet, haluan tässä artikkelissa puhua enemmän yleisellä tasolla siitä, miten me voimme tukea ja kannustaa lapsiamme ja miten voimme luoda lapsillemme sellaisen ilmapiirin, jossa on on hyvä ja turvallista olla ja oppia ja jossa vaikeudet  ja virheet eivät näyttelisi pääosaa.  Tiedämme myös, että lapsen hyvä itsetunto tukee oppimista. Tässä artikkelissa kerron myös miten sinä voit tukea lapsesi itsetunnon kehittymistä.

Meillä jokaisella on omakohtaisia kokemuksia koulusta, mutta mielestäni on tärkeää huomioida se, että vaikka koulussa on samaa kuin meidän omassa lapsuudessamme, paljon on myös muuttunut 20-40 vuodessa. Itse aloitin ekaluokan vuonna 1991, eli tasan 30 vuotta sitten. Paljon on samaa, mutta paljon on myös muuttunut. Lisäksi koulut ovat erilaisia keskenään, opettajat ovat erilaisia keskenään sekä myös vaatimukset ja resurssit, joita tulee kuntien ja kaupunkien toimesta. ovat erilaisia. 

Mutta se, että olemme kaikki olleet koulussa antaa meille osviittaa siitä, millaista koulussa on, mutta täytyy muistaa, että se ei ole koko totuus.

Koulun aloitukseen liittyy paljon ristiriitaisiakin ajatuksia

Koulun aloitukseen liittyy paljon ristiriitaisiakin ajatuksia ja ne peilautuvat hyvin vahvasti niihin meidän omiin kokemuksiimme. Miten koulu lähtee sujumaan? Millaisen opettajan lapsi saa? Oppiiko lapsi? Pystyykö lapsi keskittymään? Häiritseekö lapsi muita? Kiusataanko lastani? Kiusaako hän muita? Millaista palautetta koulusta tulee ja missä muodossa? Miten koulussa osataan vastata haasteisiin? Miten yhteistyö koulun ja opettajan kanssa sujuu? Saako lapsi kavereita? Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään!

Nepsy-lapsen kanssa näitä tulee pohdittua vielä paljon tavanomaistakin enemmän, koska nämä lapset tarvitsevat enemmän ja huoli lapsen pärjäämisestä ja hyväksytyksi tulemisesta on suuri. 

Koulumaailmassa on perinteisesti keskitytty erilaisten oppiaineisiin liittyvien tietojen ja taitojen oppimiseen. Lasta arvioidaan oppiaineosaamisen pohjalta. Lukeeko sujuvasti? Kirjoittaako kaksoiskonsonantit? Osaako laskea kymmenylityksiä? Miten kertotaulut sujuvat? Osaako merkitä kartalle Euroopan joet? Osaako selittää kirjallisesti kasvin yhteyttämisen? Toki kaikki tämä osaaminen ja opettelu on tärkeää ja meidän tulee opettaa lapsillemme hyvät luku-, kirjoitus-, ja laskutaidot sekä yleissivistystä ympäristöstämme ja historiastamme, kädentaitoja, liikkumista ja musiikkia. 

Voiko lapsi oppia, jos hän ei usko itseensä ja omiin kykyihinsä?

Ennen kaikkea tätä olisi kuitenkin tärkeää pohtia oppimista hieman isommassa mittakaavassa. Voiko lapsi oppia, jos hän ei usko itseensä ja omiin kykyihinsä? Voiko lapsi oppia, jos hän ei pysty tunnistamaan eikä säätelemään omia tunteitaan? Voiko lapsi oppia, jos hän ei tiedä, missä on taitava ja mitkä ovat hänen vahvuutensa?  Miten sinä voit tukea lapsen itsetunnon kehittymistä?

Mahtavia, jokaisen lapsen huomioonottavia opettajia on ollut aina, mutta valitettavasti myös niitä, jotka tätä eivät osaa, on myös ollut aina. Itse pyrin tähän, mutta tiedän, etten aina siihen pysty. En joko osaa, minulla ei ole tarpeeksi aikaa, omat voimavarani ovat vähissä, resursseja ei ole tarpeeksi, tai jostain muusta syystä en vain aina pysty antamaan parastani, vaikka kuinka haluaisin. Tämän kokemuksen jakaa varmasti moni opettaja niin peruskoulussa kuin varhaiskasvatuksessakin. 

Ja valitettavasti on myös niitä, jotka eivät vain kertakaikkisesti ymmärrä sitä, miten tärkeää on, että jokainen lapsi kohdataan omana itsenään ja pyritään löytämään hänen vahvuutensa ja kannustamaan häntä antamaan parhaansa.

Vihdoin positiivisesta kasvatuksesta on alettu puhua yhä julkisemmin. Opettajille järjestetään täydennyskoulutusta liittyen positiiviseen pedagogiikkaan (tästä lisää myöhemmin), opetukseen on tuotu vuorovaikutuksellisempia muotoja, tunnekasvatusta on lisätty, jälki-istunnoista on siirrytty kasvatuskeskusteluihin, jne. 

Haluan ottaa tälle asialle kokonaisen jakson, joten palaan tähän myöhemmissä artikkeleissa, mutta tänään haluan pohtia sitä, mitä sinä vanhempana voit tehdä lisätäksesi lapsesi hyvinvointia koulussa ja tukea häntä oppimaan. Olen kerännyt tähän muutamia kysymyksiä ja niihin vastauksia, mutta kannustan sinut tekemään ajatustyötä vielä vähän tästä pidemmälle. Tämän blogitekstin tehtävänä onkin oikeastaan herätellä sinua ajattelemaan näitä asioita sinun perheesi näkökulmasta ja luoda niitä juuri sinulle ja lapsellesi sopivia keinoja löytää oppimisen ilo, kannustaa yrittämään vaikeuksista huolimatta ja tukea häntä silloin, kun on vaikeaa.

Miten sinä voit tukea lapsen itsetunnon kehittymistä ja opettaa lastasi tunnistamaan ja käyttämään omia vahvuuksiaan ja taitojaan? 

Tässä kannattaa lähteä liikkeelle siitä, että tekee lapselle näkyväksi hänen taitonsa ja vahvuutensa. Kommentoi ja kehuu silloin, kun hän toimii oikein ja käyttää vahvuuksiaan. Sanoittaa lapsen työskentelyä vahvuuksien näkökulmasta. Aiemmissa artikkeleissani olen avannut tätä vahvuusasiaa tarkemmin, joten jos et ole niitä vielä lukenut, suosittelen hyppäämään tämän jakson jälkeen niiden pariin.

Näin tunnistat omat ja perheesi vahvuudet – ja opit hyödyntämään niitä jokapäiväisessä arjessa.

Mitä luonteenvahvuudet ovat ja mistä tunnistat omasi?

Tue lapsesi vahvuuksia sekä tunnetaitoja – ja jaksa itse paremmin

Miten kannustat häntä uskomaan itseensä ja uskaltamaan tuomaan oman mielipiteensä esille? 

Tämä voi monelle lapselle olla todella suuri kompastuskivi. Etenkin jos lapsi on tottunut kuulemaan jatkuvasti kieltoja, tai jos hänelle asetetut tavoitteet ovat olleet liian suuria ja hän on siksi epäonnistunut useasti. Monella nepsy-lapsella on myös aivan kohtuuttoman suuret vaatimukset itselleen siitä, mitä pitäisi osata. Moni pieni ekaluokkalainen tulee kouluun häveten sitä, ettei osaa vielä lukea, vaikka se on koulun tehtävä opettaa lasta. 

Keskustelemista ja oman mielipiteen tuomista esille on turvallista harjoitella kotioloissa. Ota lapset mukaan suunnittelemaan vaikkapa viikon ruokia ja lomareissua. Tarjoa lapselle vaihtoehtoja (usein. kaksi vaihtoehtoa on riittävä) ja pyydä häntä valitsemaan itselleen mieluisin ja kertomaan miksi valitsi juuri sen vaihtoehdon. Kysele lapselta, kerro itse omia mielipiteitäsi ja perustele niitä, luo keskustelukulttuuria. Lapsi oppii vahempien esimerkistä. 

Miten opetat häntä yrittämään, vaikkei hän olisikaan varma onnistumisestaan? 

Tärkeintä on se, että lasketaan odotukset ja tavoitteet niin matalalle, että lapsen on pienellä vaivalla helppo onnistua. Näin lapsen itsetunto kasvaa ja pikkuhiljaa tavoitteita voi alkaa nostamaan. 

Tue ja neuvo kädestä pirtäen. Kannusta. Keksi luovia keinoja, miten selviytyä hankalista tilanteista. Ennakoi, etteivät tilanteet kärjisty, ennen kuin lapsen (ja omat) keinot loppuvat.

Miten saat hänet oppimaan virheistään ja uskomaan, että aina ja joka päivä voi oppia uutta? 

Mitä parempi itsetunto lapsella on, sitä enemmän hän kestää epävarmuutta ja sitä, että hän joutuu ponnistelemaan saavuttaakseen tavoitteet. Lapsen itsetunnon kasvaessa hän oppii jopa nauttimaan haasteista ja ennen kaikkea siitä tunteesta, mikä tulee onnistumisen myötä. 

Lapsen voi joskus olla vaikea ottaa tukea vastaan, etenkin, jos hänellä on uskomus omasta osaamattomuudestaan. Tuen ottaminen vastaan vahvistaa entisestään hänen käsitystään huonoudesta. 

Siksi onkin tärkeää löytää oikeat keinot tukea lasta, luoda turvallinen ilmapiiri, jossa voi, saa ja jopa pitääkin epäonnistua. Jossa epäonnistumiset eivät ole epäonnistumisia vaan parhaita mahdollisuuksia oppia. 

Kysy myös itse lapseltasi apua, sinulle hankalissa asioissa. Opeta lapselle, että me kaikki tarvitsemme välillä toistemme tukea.

Tästä löytyy lisää myös esim. tästä artikkelista: Miksi nepsy-lapset epäonnistuvat ja mitä tehdä sen korjaamiseksi?

Miten voit antaa hänelle voimaa nousta ylös kaaduttuaan aina uudestaan ja uudestaan?

Lotta Uusitalon ja Kaisa Vuorisen tutkimusten mukaan ne ihmiset, joilla on hyvä toipumiskyky, kykenevät suhtautumaan rennommin tulevaan ja myös odottamattomiin asioihin, jotka eivät ole heidän kontrollissaan.

Toipumiskyky kasvaa vuorovaikutuksessa. Kun tuet ja kannusta lastasi, sanoitat hyvää, kerrot, miten paljon rakastat ja opetat, miten selviytyä haasteista huolimatta, lapsen resilienssivarastot karttuvat.

Kaikki tämä vaikuttaa lapsen aivoihin ja luo uusia muistijälkiä ja uusia selviytymiskeinoja. Ne oppivat keskittymään hyvään epäonnistumiseen sijaan.

Miten autat häntä unelmoimaan ja uskomaan itseensä?

Kun lapsi tietää omat vahvuutensa, kun häntä tuetaan ja kannustetaan hän pikkuhiljaa oppii itsekin keskittymään hyvään. Ja kun hän oppii luottamaan omiin kykyihinsä ja siihen, että hän selviytyy, vaikka vastaan tulisi haasteita, jää tilaa myös unelmille. 

Kuuntele, mitä lapsesi sinulle kertoo, älä tyrmää lapsen ajatuksia omilla ennakkoluuloillasi vaan kysy lisää. Jos lapsi kertoo haluavansa isona astronautiksi, kommentoi: “Wau, kuulostaa hyvältä, millaisia asioita haluaisit tutkia avaruudessa?” Jos hän sanoo haluavansa kuuluisaksi jalkapalloilijaksi, kysy: “Mitä sinun pitää tehdä, jotta sinusta tulee maailman paras jalkapalloilija”. Älä siis rajoita lapsesi unelmia, vaikka ne joskus tuntuisivatkin epärealistisilta.

Mistäköhän vaikkapa Elon Musk, SpaceX-avaruusalusten ja Tesla sähköautojen keksijä, joka on kertonut, että hänellä on Aspergerin syndrooma (vaikka nykyään ei enää juurikaan puhuta Aspergerista vaan autismin kirjosta) unelmoi lapsena? 

Ota itsellesi aikaa ja pohdi näitä kysymyksiä omasta ja lapsesi näkökulmasta. Mieti sitten, mitä voit tehdä jo nyt? Muista, että muutosten ei tarvitse olla suuria, vaan voit lähteä liikkeelle pienin askelin, kysymys kysymykseltä. 

Olisi mahtavaa kuulla ajatuksiasi edellä oleviin kysymyksiin liittyen. Jaa tämä blogiartikkeli myös omissa somekanavissasi alla olevien jakopainikkeiden kautta. Tägäämällä minut mukaan @sannisshining, voimme jatkaa keskustelua. Voit toki myös jakaa ajatuksiasi tämän artikkelin kommenttikentässä.

Olisi aivan mahtavaa saada myöspalautetta ja ehdotuksia tulevien artikkeleiden sisällöistä. Voit laittaa mulle yksityisviestiä somen kautta tai vaikka mun kotisivujen yhteydenottolomakkeen kautta sannisshining.fi

The post Lapsen hyvä itsetunto tukee oppimista. Miten sinä voit tukea lapsen itsetunnon kehittymistä? appeared first on Sannis Shining.

Lapsen ja aikuisen yhteinen mindfulness -vain 5 minuuttia päivässä riittää

Voit kuunnella artikkelin myös podcast-jaksona tästä >>

Olen viime aikoina puhunut tunne- ja tietoisuustaidoista ja viime artikkelissa Miten tietoisuustaitoharjoittelu tukee tunnetaitoja? kerroin tietoisuustaitojen hyödyistä aivojen toiminnan kautta. 

Pointtina oli se, että tietoisuustaidot eli mindfulness rauhoittaa aivojemme aktiivista mantelitumaketta ja pidentää reaktioaikaa vaikeissa tunnekuohuissa ja näin auttaa meitä tekemään parempia päätöksiä sekä löytämään kestävämpiä ratkaisuja hankaliin tilanteisiin. 

Kerroin tuossa edellisessä artikkelissa myös ilmaisesta Lapsen ja aikuisen yhteisestä mindfulness-haasteesta, joka käynnistyi 28.6. Haasteeseen ei voi enää ilmoittautua, mutta jos innostuit, voit nyt ilmoittautua Lapsen ja aikuisen yhteiselle mindfulness-verkkokurssille.

Kerron tässä artikkelissa vähän lisää kurssista. Jaan myös pari harjoitusta, joita voitte kokeilla kotona yhdessä lapsen kanssa. 

Voitaisiin vaikka aloittaa yhdellä harjoituksella. Voit tehdä harjoituksen ensin itse ja sitten yhdessä lapsen kanssa. Voit vaikka lukea harjoituksen nyt pariin otteeseen läpi, jotta osaat ohjata harjoituksen lapsellesi. Voit myös ottaa podcast-jakson kuunteluun ja tehdä harjoituksen yhdessä lapsesi kanssa äänitteen avulla. Positiivinen vanhemmuus -podcastin jaksoon 15 Lapsen ja aikuisen yhteinen mindfulness -vain 5 minuuttia päivässä riittää pääset tästä >>

Harjoitus 1: Etsitään värejä

Ota hyvä, ryhdikäs asento. Voit istua tuolilla tai lattialla, miten sinusta itsestäsi parhaimmalta tuntuu. Pidä selkä suorana, mutta rentona. Istutaan hetken aikaa hiljaa ihan liikkumatta. Voit myös sulkea silmäsi jos se tuntuu hyvältä.

Otetaan muutama syvä hengähdys sisään ja ulos.

Nyt voit avata silmäsi, mutta pysy muuten aivan hiiren hiljaa ja pidä hyvä tietoinen asento, jossa olet. 

Voit rauhassa alkaa katsella ympärillesi. Etsi nyt jotakin punaista. Älä sano mitään äläkä tee mitään, vaan tee vain rauhassa se huomio ja kerro itsellesi omassa mielessäsi mitä löysit. Etsi nyt jotakin sinistä ja toimi samalla tavalla kuin äsken… jotakin vihreää… 

Hienoa, nyt voit taas hetkeksi sulkea silmäsi, ottaa muutaman syvän hengähdyksen sisään ja ulos. Voit avata silmäsi.

POHDITTAVAKSI:

Miltä nyt tuntuu? 

Oliko vaikeaa löytää eri värejä? 

Oliko vaikeaa olla hiljaa kun löysit värin? 

Mitä punaista löysit? Mitä sinistä, jne. 

Noniin, siinä oli ensimmäinen harjoitus. Tämä on sellainen harjoitus, josta on aika helppo aloittaa lapsen kanssa. Lapset usein kiinnostuvat harjoituksesta kovasti eikä se tunnu heistä liian “raskaalta”, koska harjoituksessa saa vähän liikkua ja siinä on pientä toimintaa.

Lapsen ja aikuisen yhteinen mindfulness

Tässä välissä voisin kertoa sitten vähän tarkemmin tuosta Lapsen ja aikuisen yhteisestä mindfulness-verkkokurssista.

Lapsen ja aikuisen yhteinen mindfulness -verkkokurssi on kehitetty niin, että olisi mahdollista oppia tunne- ja tietoisuustaitoja hauskalla, innostavalla ja ennen kaikkea helpolla tavalla yhdessä lapsesi kanssa. – Eikä se vie kuin 5 minuuttia päivässä.

Sen tarkoitus on auttaa perheitä pysähtymään ja keskittymään hetkeen sekä unohtamaan sen hetken ajaksi arjen tehtävälistan.

Kuvittelepa seuraavaksi, miltä tuntuisi tällainen elämä:

• Sinulla sekä lapsellasi on hyvä itsetuntemus ja osaatte sanoittaa omia tunteitanne ja ajatuksiasianne rakentavalla tavalla.

• Sinulla on hyvä keskusteluyhteys omaan lapseen ja positiivinen tunne siitä, että lapsesi luottaa sinuun ja uskaltaa kertoa sinulle omista tunteistaan

• Rentous on palannut arkeesi – Osaat ottaa aikaa kiireisestäkin päivästä rauhoittumiselle. Myös lapsesi on löytänyt keinoja rauhoittumiseen

• Sinulla on Itsevarmuutta kieltäytyä niistä menoista ja velvollisuuksista, jotka eivät tue perheesi hyvinvointia.

• Osaatte perheenä toimia taidokkaammin stressaavissa tilanteissa – Ei hermoja kiristäviä riitoja puolison tai lasten kanssa

Eli kuuden viikon ajan ohjaan sinulle monipuolisia tietoisuustaitoharjoituksia, joita voit tehdä yhdessä lapsesi tai vaikka koko perheen kanssa. 

Sinun täytyy varata päivässä harjoituksiin vain 5 minuuttia, joten ne on helppo nivoa päivän muihin rutiineihin.

Olen pilkkonut kurssin sinulle helppoihin palasiin: Tehtävät avautuvat sinulle viikottain, jotta pystyt keskittymään täysillä yhden viikon harjoituksiin. Kurssin jälkeen sinulla on käytössäsi 38 erilaista ja innostavaa mindfulness-harjoitusta, joita voit soveltaa arkeesi milloin ja missä vain haluat. 

Harjoitukset jäävät käyttöösi kokonaisen vuoden ajaksi.

Jos yhtään alkoi kiinnostaa, ilmoittaudu mukaan nyt!

Harjoitus 2: Kehon skannaus

Tehdäänpä nyt vielä pieni retki omassa kehossamme. Saat nyt itse päättää, haluatko mennä lattialle selinmakuulle kädet lattialla vartalon vieressä vai haluatko istua ryhdikkäässä, mutta rennossa asennossa tuolilla. 

Pysy ihan paikoillasi ja anna silmiesi sulkeutua, jos se tuntuu hyvältä ja kiinnitä huomiosi koko vartaloosi, kehoosi oman mielesi avulla.

Tunnustele, miltä se tuntuu, älä kuitenkaan sano mitään. 

Samalla kun mainitsen eri kehon osia, kiinnitä huomiosi siihen osaan ja tunnustele, miltä juuri siinä kohdassa tuntuu. Saatat huomata lämpötilan (lämmin, kylmä, kuuma), painavuutta tai keveyttä, pehmeyttä tai kovuutta, liikettä tai jotain muuta. 

Joskus et tunne mitään erityistä. Sekin on ok.

Kiinnitä nyt huomio jalkoihisi, tunnustele, miltä ne tuntuvat. Ehkä huomaat, miltä tuntuu, kun ne koskevat lattiaan tai tuolin jalkatukeen. Tunnustele, huomaatko pehmeyttä tai kovuutta, kylmyyttä tai kuumuutta.

Anna nyt huomiosi kiinnittyä polviisi. Tunnustele, miltä polvesi tuntuvat.

Kiinnitä huomio seuraavaksi reisiisi. Miltä tuntuu, kun kehosi koskettaa tuolia. Onko se kova, pehmeä, lämmin, kylmä, karhea?

Kiinnitä huomio vatsaasi. Ota yksi tietoinen hengähdys. Miltä vatsassa tuntuu, onko nälkä, tunnetko hengityksesi, puristaako, onko kevyt olo.

Kiinnitä huomiosi hartioihisi, käsivarsiisi, käsiisi, sormiisi.

Tunnustele, miltä niskasi tuntuu.

Kiinnitä nyt huomiosi kasvoihisi… leuka, posket, suu, nenä, silmät, otsa. Pää. Tunnetko hiuksesi päässäsi?

Korvat.

Voit nyt ottaa taas muutaman syvän hengähdyksen sisään ja ulos ja sen jälkeen voit avata silmäsi ja vaikka vähän venytellä.

POHDITTAVAKSI:

Missä huomasit kehon tuntemukset parhaiten? 

Mitä tuntemuksia huomasit? 

Yllätyitkö jostakin? 

Tuntuivatko oikea ja vasen puolesi samalta?

Ja taas tosiaan voit tehdä tämän harjoituksen myös yhdessä lapsesi kanssa. Ottakaa myös pieni hetki taas siellä kotona ja jutelkaa näistä teidän tuntemuksistanne. 

Voitte myös vertailla ja huomata, että teidän tuntemukset saattavat olla todella erilaisia. Kaikki tuntemukset ovat kuitenkin ihan yhtä oikein. 

Miten tietoisuustaitojen harjoittaminen hyödyttää sinua ja lastasi? 

Vielä ennen kuin päästän sinut menemään (ja ehkä ilmoittautumaan kurssille), kerron vielä lyhyesti, miten tietoisuustaitojen harjoittaminen hyödyttää sinua ja lastasi? 

Koska sehän on todella tärkeää tietää, eihän tässä muuten olisi mitään järkeä 🙂

Se…

• Lisää hyvinvointia ja positiivisten tunteiden kokemista
• Parantaa kykyä rentoutua
• ​Antaa keinoja toimia taidokkaammin stressaavissa tilanteissa 
• Parantaa keskittymiskykyä
• ​Vähentää käyttäytymisen haasteita
• Kehittää työmuistia ja parantaa toiminnanohjausta
• ​Vahvistaa itsesäätelykykyä
• ​Lisää tarkkaavaisuutta
• ​Parantaa kykyä huolehtia paremmin itsestä ja toisista 
• ​Edistää toisten kunnioittamista
• ​Vähentää masennusta, ahdistusta ja negatiivisia tunteita

Aika tärkeitä pointteja ja parasta on se, että se ei tosiaan vaadi kuin sen muutaman minuutin harjoituksen päivässä. 

Toivottavasti nähdään kurssilla!

Haluan vielä jakaa erään ilmaiseen mindfulness-haasteeseen osallistuneen äidin sähköpostin, johon on hyvä lopettaa.

“Kiitos ihanasta haasteesta. Tyttäreni 6 v. oli ihan haltioissaan tästä, joka ilta muistutti, että tänään saadaan äiti taas tehdä uusi harjoitus Eilen kerroin, että huomenna viides kerta on viimeinen, tyttäreni tuli tosi surulliseksi ja kysyi, että eikö me äiti tehdäkään tätä aina. Tämä oli meille tosi tärkeä yhteinen juttu iltaisin ennen iltasatua. Kiireisenkin arjen keskellä ehtii nipistämään tämän 10 minuuttia.”

The post Lapsen ja aikuisen yhteinen mindfulness -vain 5 minuuttia päivässä riittää appeared first on Sannis Shining.

Voit kuunnella artikkelin myös podcast-muodossa Positiivinen vanhemmuus podcastissa >>

Edellisessä artikkelissani Itsesäätely ja tunnetaidot tukevat toisiaan puhuin tunnetaidoista itsesäätelyn näkökulmasta ja lupasin tässä artikkelissa syventää tätä aihetta ja kertoa, miten tietoisuustaitoharjoittelu tukee tunnetaitoja sekä tietenkin myös itsesäätelyä.

Ennen kuin kerron tarkemmin, mitä tietoisuustaitoharjoittelu on, mä haluaisin jakaa teille muutaman faktan aivoista. 

Älä pelästy! Me ei mennä kovin syvälle neurologiaan, koska mä en todellakaan ole oikea ihminen puhumaan siitä, mutta meidän on hyvä kuitenkin tiedostaa muutama asia aivojemme toiminnasta. 

Tärkeä pointti on myös se, että lapset ovat äärimmäisen kiinnostuneita aivoista ja kun heille kertoo tunnetaidoista ja tietoisuustaidoista ja kertoo sen hyödyistä aivojen toiminnan kautta, lapset ovat heti valmiina. 

Se, mitä kerron, on myös hyvin konkreettista, selkeää ja helposti ymmärrettävää ja siihen on helppo palata tarpeen vaatiessa.

Noniin, tästä se lähtee.

Mantelitumake on kuin huomiosireeni, joka välkkyy ja tuuttaa vaaran merkiksi.

Aivoissamme olevat mantelitumakkeet vastaavat tunnereaktioistamme. Niiden alkuperäinen tehtävä on ollut pitää meidät turvassa vaaraa kohdatessa esim. taistele, pakene tai jähmety -reaktion avulla. Tämän vuoksi me nykyihmiset olemme kehittyneet heistä, joilla on kaikkein parhaiten toimiva mantelitumake. Heistä, jotka ovat osanneet reagoida vaaraan nopeasti ja päässeet siten turvaan. 

Jos mietitään, millaisia vaaroja esi-isämme ovat kohdanneet, ne ovat olleet esim. villipetoja, tappavia kulkutauteja, nälänhätää, väkivaltaisia taisteluita, jne.

Nykyään ne vaarat, joita kohtaamme, ovat hyvin erilaisia kuin esi-isillämme, mutta aivomme eivät ole muuttuneet juurikaan luolaihmisten ajoista. Esimerkiksi stressi, jännittäminen tai vaikkapa pettymys saattavat laukaista mantelitumakkeen toimintavalmiuteen.  

Joillakin ihmisillä, joilla on esimerkiksi tunnesäätelyn haasteita,  mantelitumake saattaa olla lähes jatkuvasti käynnissä. Esim. väkivaltaisesti käyttäytyvällä lapsella mantelitumake on hyvin aktiivinen ja se kytkeytyy päälle hyvinkin pienestä ärsykkeestä. 

Mantelitumake on ikäänkuin huomiosireeni, joka välkkyy ja tuuttaa vaaran merkiksi.

Silloin, kun mantelitumake on käynnissä, emme pääse käsiksi aivojemme etuotsalohkoon, joka vastaa ajattelusta, tavoitteiden asettamisesta, suunnittelemisesta, yms. hyvin tarpeellisista taidoista. 

Emme pääse myöskään hippokampuksen tietoihin, missä toimii esim. pitkäaikainen muisti, eli kaikki aiemmin oppimamme.

Haasteita tulee, kun mantelitumake on liian reaktiivinen ja kytkeytyy päälle liian herkästi

Voit siis kuvitella, että silloin, kun mantelitumake (sireeni) on käynnissä ja huutaa ja vilkkuu täysillä, millekään muulle ei ole sijaa. Emme pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen vaaraan, josta mantelitumake meitä varoittaa. 

Vaara ei edes välttämättä näy ulospäin. Vaikka me emme esim. vanhempina näkisi, että lapsemme on “vaarassa”, eli jonkun vahvan tunnereaktion, vaikkapa jännityksen epäonnistumisen pelon tai nälän vallassa. Voi olla että näemme lapsen reaktion, mutta emme ymmärrä sitä, mistä se johtuu.

Voimakkaissa tunnereaktioissa johdossa on siis äärimmäisen reaktiivinen mantelitumake ja voit varmasti jo kuvitella, miksi se ei pidemmän päälle ole ollenkaan hyvä juttu.

Olet ehkä nähnyt elokuvan Inside out – Mielen sopukoissa, jossa eri tunteet (ilo, kiukku, inho, pelko ja suru) ottavat vuorollaan komennon 11-vuotiaan Riley-tytön pään sisässä ja yrittävät ohjata tyttöä elämässään. Vaikeita tilanteita tulee vastaan, kun tunteet eivät pääse yksimielisyyteen, siitä, mitä tehdä ja miten toimia. Lopulta kuitenkin jokaiselle tunteelle löytyy oma merkityksensä ja tehtävänsä.

Mielikuva tästä elokuvasta, vaikka se käsitteleekin tunteita (eikä aivojen rakennetta) voi auttaa ymmärtämään paremmin myöskin sitä, miksi mantelitumakkeen aktiivisuus hankaloittaa tunnetaitoja. 

Toki, ei unohdeta sitä, mantelitumakkeella on tärkeä merkitys. Kuten jo aiemmin puhuin, se on ollut todella merkittävä tekijä siinä, että me ihmiset olemme ylipääätään selviytyneet tuhansien vuosien ajan. se auttaa meitä edelleenkin selviytymään ja reaagoimaan. Haasteet tulevat silloin, kun mantelitumake on liian reaktiivinen ja kytkeytyy päälle liian herkästi. 

Tämä voi johtua siitä, että perustarpeet eivät ole täyttyneet, nälkä, vähäinen uni, tms. Tai, että lapsella (tai aikuisella) on esim. aistiyliherkkyyksiä ja sen takia kuormittuu herkemmin esim. äänistä, valoista, muista ihmisistä, tms. Tai, että tunnetaidot ovat heikot ja tarvitsevat lisää harjoitusta. 

Itsesäätely on kuin lihas, joka vaatii ravintoa, harjoitusta ja lepoa

Kerroin aiemmassa jaksossa, että itsesäätelytaito on kuin lihas, joka vaatii ravintoa, harjoitusta, mutta myös lepoa. 

Ravintoa on esim. juurikin perustarpeiden tyydyttäminen, lepoa on se, että on mahdollista palautua ja rauhoittua, että on sellaisia tiloja, joissa voi vaan olla ja että löytää itselleen ne sopivat palautumiskeinot. 

Ja siihen harjoitteluun voi hyödyntää juurikin esimerkiksi tietoisuustaitoja, eli ehkä tutummin mindfulnessia, josta kerron nyt hiukan lisää. 

Yksinkertaisesti voidaan sanoa, että tietoisuustaidot tarkoittavat, että huomataan, mitä tapahtuu juuri nyt.

Tietoisuustaidoissa kiinnitetään huomio kehoon, hengitykseen, aisteihin, liikkeeseen ja ajatuksiin. Tavoitteena on tunnistaa ja huomioida paremmin omaa kehoa, ajatuksia ja tunteita, löytää keinoja tunteiden säätelyyn ja parantaa keskittymistä. 

Kun olemme aistien, tunteiden ja ajatusten välityksellä tietoisempia itsestämme, pystymme sovittamaan reaktiomme tilanteeseen sopivammaksi. 

Miten tietoisuustaitoharjoittelu tukee tunnetaitoja?

Jos palataan mantelitumakkeeseen, niin tietoisuustaidot ikäänkuin auttaa säätelemään mantelitumakkeen aktiivisuutta, jolloin etuotsalohko ja hippokampus pystyvät työskentelemään paremmin. Tällöin jää ikään kuin enemmän tilaa ja aikaa tunteen ja reaktion väliin. Ja se tila ja aika mahdollistaa sen, että reaktiomme ei ole niin impulsiivinen ja meillä on enemmän kapasiteettia toimia ja ratkoa ongelmia tehokkaammin. 

Tärkeää on huomioida, että tietoisuustaidot EI ole:

• Ajatusten puuttumista tai niiden poistamista vaan pikemminkin sen huomioimista, milloin mieli siirtyy ajatuksiin, jolloin se pystytään palauttamaan takaisin tähän hetkeen. 
• Tunteiden tukahduttamista. Päinvastoin, tietoisuustaidot auttavat meitä paremmin huomioimaan, mitä tunnemme milläkin hetkellä ja reagoimaan niihin sopivalla tavalla.
• Kurinpitokeino. Tietoisuustaitojen avulla opitaan palauttamaan huomio tähän hetkeen, jolloin tarkkaavuus kehittyy ja ärsykekontrolli paranee. Tietoisuustaitojen harjoittelun tulee kuitenkin aina olla vapaaehtoista, ei “rangaistus” levottomuudesta. Toki voimme auttaa lapsiamme huomioimaan omaa tunne- tai aktiivisuustilaansa ja sanoa esim. että “huomaatko, että käyt nyt kierroksilla, kokeiltaisiinko, auttaisivatko nämä harjoitukset nyt”.
• Uskonnollista. Vaikka menetelmän juuret ovat buddhalaisuudessa, mindfulness on kehitetty länsimaiseksi, uskonnoista riippumattomaksi menetelmäksi alunperin kipupotilaiden stressinhallintaan. 
• Rentoutusharjoitus. Mindfulnessin harjoittaminen voi rentouttaa, mutta se ei ole sen varsinainen tehtävä.

Tietoisuustaitoharjoitukset kehittävät mm. lasten ja nuorten tarkkaavaisuutta, emotionaalista tasapainoa, onnellisuutta, myötätuntoa ja sosiaalisia taitoja

Aikuisten tietoisuustaitoja on tutkittu n. 30 vuoden ajan. Lasten ja nuorten tietoisuustaitojen tutkimus on kuitenkin ollut hyvin vähäistä, vaikka tähänastiset tutkimukset lasten ja nuorten parissa ovat osoittaneet, että tietoisuustaitoharjoitukset kehittävät mm. lasten ja nuorten tarkkaavaisuutta, emotionaalista tasapainoa, onnellisuutta, myötätuntoa ja sosiaalisia taitoja. 

Terve Oppiva Mieli -hanke Suomessa on tehnyt tällä hetkellä maailmanlaajuisesti kattavimman (3519 oppilasta, heidän opettajansa sekä vanhempansa) tutkimuksen tietoisuustaitoharjoittelusta lasten ja nuorten keskuudessa.

Eli me täällä Suomessa olemme ihan “aallon harjalla” tässä asiassa ja meiltä löytyy todella paljon osaamista. Olen itsekin käynyt Terve Oppiva Mieli -opettajakoulutuksen. Ja näihin harjoituksiin pohjautuu myös kehittelemäni Lapsen ja aikuisen mindfulness-haaste, joka alkaa heti juhannuksen jälkeen. 

Jos haluat, voit heti käydä ilmoittautumassa mukaan tähän maksuttomaan haasteeseen tämän jakson muistiinpanoista löytyvän linkin kautta. 

TOM-hankkeen sivuilla kerrotaan, että: “Odotetusti tietoisuustaitojen säännöllinen harjoittaminen lisäsi hyvinvointihyötyjä. Tutkimustulokset osoittavat tietoisuustaitojen olevan tehokas keino edistää resilienssiä, eli psyykkistä joustavuutta, ja sosio-emotionaalista toimintakykyä sekä vähentää masennusoireiden ilmaantuvuutta koululaisten parissa verrattuna tavallisiin rentoutusharjoituksiin.”

Lapsen ja aikuisen yhteinen mindfulness-haaste

Summa summarum: Tietoisuustaidot auttavat tulemaan tietoiseksi omista tunteista sekä niiden aiheuttamista reaktioista. Kun tietoisuus tunteista kasvaa, omia reaktioita on helpompi ennakoida ja säädellä. Tietoisuustaidot ikään kuin kasvattavat tilaa tunteen ja reaktion väliin, mikä mahdollistaa parempien valintojen tekemisen. 

Ja jotta pääsisit kokeilemaan tätä itse lapsesi kanssa, olen kehittänyt lapsen ja aikuisen yhteisen 5 päivää kestävän mindfulness-haasteen, johon voit ilmoittautua klikkaamalla tästä. Haaste alkaa heti juhannuksen jälkeen eli 28.6. ja kestää 5 päivää. 

Ilmoittaudu mukaan Lapsen ja aikuisen yhteiseen mindfulness-haasteeseen tästä >>

Joka päivä saatte aina aamulla klo 10 uuden lyhyen n. 10 minuuttia kestävän harjoitusvideon tehtäväksi yhdessä lapsen kanssa. Harjoitukset ovat monipuolisia ja usein myös toiminnallisia ja konkreettisia ja niihin voi osallistua n. 4-12-vuotiaiden lasten kanssa. 

Jokaiseen harjoitukseen sisältyy myös muutamia pohdinta- ja keskustelukysymyksiä, jotka on hyvä käydä läpi yhdessä lapsen kanssa. 

Olen itse tehnyt näitä harjoituksia luokassa omien oppilaideni kanssa, joten ne ovat toimiviksi todettuja. Olen myös järjestänyt haasteen 2 kertaa aiemmin ja siihen on osallistunut yhteensä jo lähes 800 perhettä. 

Jokainen lapsi (ja aikuinenkin) tekee harjoituksia omalla “tasollaan” ja omalla tyylillään ja jokainen harjoituskerta voi olla erilainen

On todella tärkeää huomioida, että jokainen lapsi (ja aikuinenkin) tekee harjoituksia omalla “tasollaan” ja omalla tyylillään ja jokainen harjoituskerta voi olla erilainen ja harjoituksia ei pidä arvottaa sen mukaan, miten on pystynyt vaikkapa keskittymään. 

Tärkeintä onkin oikeastaan harjoittelu ja erilaisten tunteiden, ajatusten, kehontuntemusten ja kokemuksienkin huomioiminen ja tunnistaminen eikä se, että pystyisi vaikkapa täysin keskittymään hengitykseen vaikkapa minuutin ajan tai että pystyisi pysymään täysin hiljaa ja paikoillaan. 

Sen takia harjoituksen jälkeiset keskustelut ovatkin todella tärkeitä ja hedelmällisiä. 

Tule siis ihmeessä mukaan kokeilemaan itse yhdessä lapsesi kanssa, olisiko tietoisuustaitoharjoittelu teidän juttunne!

Jos en vielä vakuuttanut sinua niin, tässä vielä pari palautetta aiemmasta haasteesta:

“Meillä oli pieni kiukkutuokio juuri ennen harjoitusta. Tämän harjoituksen jälkeen tyttö totesi, että kiukku on poissa ja että voidaanko tehdä tämä uudelleen kun seuraavan kerran kiukuttaa ”

“Voi vitsi miten ihanaa oli huomata kun meidän ikiliikkuja heti rauhoittui harjoitukseen ja niiiiiiin hienosti pysähtyi ja rauhoittui tietoiseen läsnäoloon Esikoinen heti sano että olipa kivaa huomenna taas Kiitos olipa ihana taas herätellä tätä meidän yhteistä ”harrastusta” naftaliinista ”

”Täällä tyttö 4,5v kysyi jo heti aamulla, että onhan tänäänkin illalla se rauhoittumishetki. Yllättävän hyvin pystyy keskittymään noinkin pieni harjoituksiin, vaikka välillä ei malttaisi olla paikoillaan tai ainakaan hiljaa. Hän on niin innostunut tästä, että haluaa ohjata minulle aina näiden videoiden jälkeen oman harjoituksensa, joihin on ottanut vinkkejä näistä videoista. ”

Ihan mahtavia kommentteja lapsilta. Ilmoittaudu siis ihmeessä mukaan ja tule kokeilemaan. Sinä ei ainakaan menetä mitään. Päin vastoin, siinä voi saada paljon!

Jos tykkäsit tästä artikkelista, jaa blogipostaus ihmessä omissa somekanavissasi alla olevien jakopainikkeiden kautta. Voit myös halutessasi tägätä minut mukaan nimimerkillä @sannisshining.

Voit myös laittaa minulle palautetta tai toiveita seuraavista artikkeleista joko artikkelin kommentteihin tai yksityisesti somen kautta tai [email protected]

Lue lisää:

https://www.tietoisuustaitoja.fi/haaste

http://sannisshining.fi/mindfulness-auttaa-kehittamaan-lapsen-tunnetaitoja/

https://terveoppivamieli.fi/koulut-paivakodit/tyomme-kasvatus-ja-opetusalalla/

The post Miten tietoisuustaitoharjoittelu tukee tunnetaitoja? appeared first on Sannis Shining.

Voit kuunnella artikkelin kokonaisuudessaan myös Positiivinen vanhemmuus -podcastissa

Itsesäätely ja tunnetaidot tukevat toisiaan

Tunnetaidot ja itsesäätely ovat sellaisia asioita, joista minulta todella paljon kysytään. 

Tunnetaidot, kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoittavat taitoja tunnistaa, ymmärtää, hyväksyä, näyttää ja säädellä erilaisia tunteita sekä niiden aiheuttamia reaktioita. 

Meillä kaikilla on samanlaisia tunteita, mutta ne saattavat näyttäytyä ulospäin hyvin erilaisina reaktioina riippuen tietysti henkilön persoonallisuudesta, mutta myös siitä, millaiset tämän henkilön tunne- ja itsesäätelytaidot ovat, millainen on henkilön luontainen tapa reagoida erilaisiin tunteisiin ja miten hän on elämänsä aikana oppinut reagoimaan näihin tunteisiin. 

Itsesäätely on osa tunnetaitoja ja se on samalla myös luonteenvahvuus, joista olen aiemmin kirjoittanut paljonkin. Eli jos luonteenvahvuudet eivät ole sinulle tuttu juttu, käy ihmeessä myös lukemassa aikaisempia blogikirjoituksia, niin pääset paremmin kärryille. 

Lue myös:

Näin tunnistat omat ja perheesi vahvuudet – ja opit hyödyntämään niitä jokapäiväisessä arjessa

Mitä luonteenvahvuudet ovat ja mistä tunnistat omasi?

Miksi tunnetaitoja täytyy osata?

Kun lapsella ei ole sanoja tunteilleen tai keinoja näyttää niitä sopivalla tavalla, hän osoittaa ne niiden keinojen kautta, joita hän osaa. esim. itkemällä, kiukuttelemalla, huutamalla tai jopa lyömällä. Tämä on helppo ymmärtää esim. taaperoiden kanssa, joilla ei vielä ole juurikaan sanavarastoa ja heidän aivotkin ovat vielä niin kypsymättömiä.  

Mutta kun näin tapahtuu isomman lapsen kanssa, 7-vuotiaan, 10-vuotiaan, 14-vuotiaan tai jopa aikuisen kanssa, ymmärrys katoaa. Oletamme, että lapsen kasvaessa hän oppii muiden taitojen ohella myös tunnetaitoja ja itsesäätelyä, mutta aina ei välttämättä ole niin. 

Sen takia tunnetaitojen ja itsesäätelytaitojen oppimista ei kannata jättää sattuman varaan vaan niitä kannattaa opettaa ja opetella ihan joka päivä.

Kun lapsi oppii tunnistamaan omia tunteitaan ja oppii sanoja tunteilleen, hänen on helpompi ilmaista itseään ja tulee näin paremmin ymmärretyksi. Kun lapsen kanssa keskustellaan tunteista, hän ymmärtää, että ne kuuluvat asiaan, että niitä ei tarvitse hävetä ja että on ok näyttää tunteensa. Kun lapsella on jo valmiiksi vahvat tunnetaidot ja tunnetietämys, on myös hankalista tunteista irtipäästäminen helpompaa

Aikuisen tehtävä on auttaa lasta sanoittamaan tunteitaan

Tunnetaidot lähtevät oikeastaan siitä, että osaa tunnistaa ja eritellä erilaisia tunteita itsessään. Tunteille täytyy olla sanoja, jotta niiden eritteleminen on mahdollista. Sen takia puhutaankin usein siitä, että tunteita pitää sanoittaa. 

Tämä tarkoittaa sitä, että aikuinen auttaa lasta tunnistamaan erilaisia tunteita ja antaa niille sanoja. Tämä on mahdollista vain, jos aikuinen kohtaa lapsen aidosti ja yrittää yhdessä lapsen kanssa löytää sen oikean tunteen, eikä “liimata päälle” jotakin tunnetta, jonka aikuinen kuvittelee lapsella olevan. 

Kun oikeasti menemme lapsen tasolle ja kohtaamme hänet avoimesti, huomaamme aika usein, että tulkintamme saattavat mennä pieleen ja lapsen tunne onkin jotain aivan muuta. Jos me vain sanoitamme lastemme tunteita omista tulkinnoistamme käsin, lapsen tarve ja sen lapsen tunteen tarve ei tule nähdyksi ja kohdatuksi.

Myös meidän aikuisten täytyy harjoitella tunnetaitoja

Tunteita ei ole ihan helppo hahmottaa ja siksi niiden kanssa täytyykin tehdä jatkuvasti töitä, myös meidän aikuisten omien tunteidemme kanssa. Tunnetaitojen harjoittelu yhdessä lapsen kanssa onkin todella hyvä tilaisuus oppia paljon niin itsestä kuin myös omasta lapsesta ja myöskin olla yhteydessä lapseen todella rehellisesti ja aidosti.

Jos omat tunnetaitomme ovat hyvin heikot, on lapsenkin vaikea oppia oikeanlaisia keinoja esimerkiksi tunteiden säätelyyn. Siksi tunnetaitotyöskentely on myös meille aikuisille niin tärkeää. Me näytämme esimerkkiä lapsillemme ja omat tunteemme ja tunnereaktiomme peilautuvat lapsesta todella herkästi. 

Emmehän me voi esim. huutamalla komentaa, että nyt pitää rauhoittua. Se antaa lapselle aika ristiriitaisen ohjeen. Sen sijaan, jos näytämme lapselle, että me itse rauhoitamme itsemme ja autamme lasta rauhoittumaan ja löytämään sopivia rauhoittumisen keinoja, lopputulos on todennäköisesti parempi.

Kun tunnistamme omat vahvuutemme ja kompastuskivemme, osaamme toimia arjessa tietoisemmin emmekä ajaudu niin helposti itsellemme vaikeisiin tilanteisiin vaan osaamme ennakoida ja valmistautua paremmin. Tämä koskee tietysti myös lapsia.

Miten lapselle voi opettaa tunnetaitoja?

Lapsen kanssa on hyvä opetella puhumaan tunteista jo silloin kun lapsi on pieni, jotta hän pystyy rakentamaan omaa tunne-elämäänsä vahvalle pohjalle. 

Tunteiden ja tunnesanojen opettamisen ei tarvitse olla mitään ihmeellistä, arjesta poikkeavaa, vaan sen voi liittää ihan jokapäiväisiin toimiin. Esim. kun luetaan lapselle ääneen, voi keskustella ja kysellä satuhahmojen tunteista: “Miltä luulet, että oravasta nyt tuntuu?”, “miksi karhua kiukuttaa noin kovasti?”, “millainen ilme pojalla on tässä kuvassa?”, jne. Voi keskustella musiikista: “millainen olo tästä musiikista tulee?” “ millaisia tunteita kuulet musiikissa?”, jne. 

Lapsen kanssa voi myös keskustella esim. missä kohtaa kehoa erilaiset tunteet tuntuvat tai onko tunteilla värejä tai muotoja.

Myös tietoisuustaidot ovat todella hyvä keino opettaa lapselle niin tunne- kuin myöskin itsesäätelytaitoja. Kerron tietoisuustaidoista vähän tarkemmin seuraavassa jaksossa.

Millaisissa tilanteissa tunteiden säätely on vaikeaa? 

Tämä ei ole aivan yksinkertainen kysymys, koska se on niin yksilöllistä. Tässä(kin) tärkeää on ymmärtää se, että eri ihmiset kokevat asiat eri tavoin ja mikä on toiselle ihan pikkujuttu, voi toiselle olla todella suuri tunnekokemus. 

Lähtökohta on kuitenkin se, että ns. perustarpeet on huomioitu; riittävästi unta, liikuntaa, ruokaa, läheisyyttä, rauhaa, jne. 

Tämän jälkeen lapsen ja hänen tarpeidensa yksilöllinen huomioiminen ja kohtaaminen nousee keskiöön. Kun tunnet lapsesi ja hänen tarpeensa, ymmärrät millaiset tilanteet tai asiat laukaisevat vaikeita tunteita. 

Silloin osaat myös tarkkailla niitä merkkejä, joita lapsesi antaa siitä, että hän on väsähtämässä ja että hän tarvitsee apuasi. 

Kun ymmärrät lapsesi tarpeet, osaat ennakoida ja sinulla on keinoja auttaa lastasi säätelemään tunteitaan tai kuormitustaan jo ennen kuin tilanne ns. riistäytyy käsistä.

Kuulostaa näin todella yksinkertaiselta, mutta me kaikki tiedämme, että myös tämä vaatii paljon harjoittelua, mutta ennen kaikkea sitä lapsen aitoa kohtaamista.

Itsesäätely luonteenvahvuutena

Itsesäätely on varsin moniulotteinen luonteenvahvuus. Se liittyy vahvasti erilaisten mielihalujen, tunteiden ja toiminnan säätelyyn. 

Niillä ihmisillä, joilla on hyvät itsesäätelytaidot on yleensä hyvä luottamus siihen, että he saavuttavat tavoitteensa. Itsesäätely auttaakin ylläpitämään järjestystä ja tasapainoa elämässä. Heitä myös ihaillaan kyvystä hallita reaktioitaan pettymyksiin ja epävarmuuteen. 

Tutkimustulokset osoittavat, että korkean itsehillinnän omaavat ihmiset ilmoittavat vähemmän ahdistuksen ja masennuksen oireista, pystyvät paremmin hallitsemaan vihaa ja tulevat yleensä paremmin toimeen muiden ihmisten kanssa. 

Se myös usein liittyy parempaan henkilökohtaiseen sopeutumiseen, kuten fyysisten ja psykologisten ongelmien vähenemiseen sekä parempaan itsensä hyväksymiseen ja itsetuntoon ihmissuhteissa.

Itsesäätely on kuitenkin sellainen resurssi, joka voi ehtyä. Sanotaan, että itsesäätely toimii kuin lihas, joka voi heikentyä liiallisen rasituksen myötä tai puolestaan vahvistua säännöllisen harjoittelun avulla. Esimerkiksi väsymys tai nälkä voi vaikuttaa suuresti itsesäätelyyn arjessa, mutta se yleensä palautuu melko nopeasti, kun nämä tarpeet on tyydytetty. Pitkäaikainen uupumus, univaje, taistelu lapsen tuen saamiseksi, läheisen tai oma sairastuminen, tms. voi heikentää omaa itsesäätelyä pitkäksi aikaa.

Tämän vuoksi itsesäätely onkin voimavahvuus, jota jokaisen tulisi harjoittaa ja näin ylläpitää ihan joka päivä. Mutta on tärkeää tiedostaa, että elämässä on tilanteita, jolloin itsemyötätunto ja hyväksyminen on ehkä se paras keino tukea omaa itsesäätelyä.

Pohdittavaksi. Jos vastaat kyllä useampaan seuraavista kysymyksistä, itsesäätely on yksi omista luonteenvahvuuksistasi.

• Onko sinun helppo pysyä päätöksissäsi?
• Tykkäätkö asettaa itsellesi tavoitteita?
• Onko sinun vaivatonta pysyä rauhallisena suuttumuksesta huolimatta?
• Pystytkö säilyttämään kotonasi herkkuja ilman, että sinun täytyy koko ajan käydä napostelemassa niitä?
• Onko sinulla tapana säästää rahaa?
• Pysytkö suunnitelmissasi ja sopimuksissa, joita olet tehnyt itsesi kanssa?
• Onko työskentelysi useimmiten kurinalaista?
• Osaatko säädellä voimiasi ja levätä tarpeen vaatiessa?

Miten voit hyödyntää itsesäätelyä lastenkasvatuksessa?

• Tue lapsesi tunteiden säätelyä auttamalla hänet yli vaikeista tilanteista
• Jos lapsellasi on vaikeuksia säädellä tunteitaan, näytä hänelle esimerkkiä pysymällä itse rauhallisena
• Aseta sopivia tavoitteita lapsesi tukemiseksi ja toimi niiden saavuttamiseksi vaikeuksista huolimatta
• Kehu jokaisesta onnistumisesta ja kasvata lapsen vastuuta pikkuhiljaa.
• Muista, että itsesäätely on kuin lihas, joka tarvitsee myös ravintoa. Järjestä päivän rutiinit niin, että päiviin mahtuu myös rauhallista oleilua ja “akkujen lataamista”.
• Pidä huolta omasta jaksamisestasi, vaikka se tuntuisi vaikealta. Yritä löytää omaa aikaa ja pyydä apua.
• Muista, että aina ei tarvitse jaksaa. Ota itsemyötätunto itsesäätelyn kaveriksi ja löydä tasapaino niiden väliltä.

Lue myös: Tue lapsesi vahvuuksia sekä tunnetaitoja ja jaksa itse paremmin

Lue lisää itsesäätelystä: Via Institute of Character, Self-regulation

The post Itsesäätely ja tunnetaidot tukevat toisiaan appeared first on Sannis Shining.